bg

Free background from VintageMadeForYou

lauantai 14. toukokuuta 2011

Tänä iltana Düsseldorfissa...

Täytyy nyt heti tunnustaa, etten oikeastaan ole seurannut euroviisuja vuosiin. Lapsena niitä innolla veljen kanssa seurasimme, ja euroviisuilta olikin yksi tv-vuoden kohokohdista. Sittemmin koko hoito mielestäni lässähti, kun eri maiden musiikkien ja kielten omaleimaisuus vaihtui mitäänsanomattomaan, kaikkialla samanlaiseen poppiin. Tänä(kään) vuonna en esikarsintoja katsellut. Suomenkaan kappaletta en ollut kuullut, ja esittäjää erehdyin kauniiden kasvojen perusteella luulemaan poikabändipoppariksi(!)

Eilen bloggerin tökkiessä päätin kuitenkin vapaahetkeni ratoksi katsella pikkupätkän esikarsintaa Areenalta, asenteella "voipahan sitten haukkua kun on itte nähnyt". Sielutonta perussettiä riittikin Euroopan laidasta laitaan.

Mutta.

Se Oskar.

Tunnustan: tänä iltana istun tiiviisti vastaanottimen edessä ja pidän peukkuja pystyssä Suomelle. En ole ikinä tsempannut viisuissa Suomen biisiä vain siksi että kyseessä on Suomi. Toivon aina sen biisin voittavan, joka on mielestäni paras. Viimeksi jännäsin sydämeni pohjasta Suomen puolesta muistaakseni silloin,kun Anneli Saaristo lauloi La Dolce Vita. Se oli silloin (ja on toki vieläkin) hieno biisi. Mutta Da da dam on jotakin niin hienoa, jota en ole ennen viisuissa kuullut. Jos se pärjää, Euroviisut ovat mielestäni matkalla oikeaan suuntaan.


Ja jos biisi on hieno, niin valloittava on myös sen tekijä. Axel alias Oskari on niin aito ja sydämellinen nuorimies, että oikein sydäntä lämmittää nähdä ja kuulla. Hänelle jos kelle soisin sydämestäni menestyksen ja voiton.

Pakko vielä laittaa tähän Da da damin musiikkivideo, kun se vaaaaan on niin ihana että. (Kuivin silmin en tätä ole vielä katsonut, ja olen katsonut sen noin 5 kertaa.)


Ikimuistoista viisuiltaa kaikille! Tänä iltana Düsseldorfissa Kirkkonummen lahja Euroopalle laulaa numerolla 1...

P.S. Kommentoikaahan rohkeasti ja kertokaa, millaisia tunteita viisut ja Paratiisin Oskari teissä herättävät. (Eri mieltäkin saa ilman muuta olla, makuasioistahan ei tunnetusti voi kuin kiistellä... ;D

perjantai 13. toukokuuta 2011

Susan Fletcher: Noidan rippi



Maailma kuiskaa, ja sitä pitää kuunnella. Ja jollei kuuntele, huomaa juoksevansa vyötäröä myöten hangessa juopon valitusvirsi korvissaan, ja minä tiesin mikä totuus oli - tiesin sen varmasti. Ja aamutähti loisti, ja puitten oksat olivat murtuneet lumen painosta ja sinä tulet luokseni, suden kutsun jälkeen. Sinä tulet.

Susan Fletcher: Noidan rippi
Alkuteos: Corrag, 2010

Corrag on nuori tyttö, joka istuu pimeässä kosteassa sellissä kuuntelemassa, kuinka ulkona lumi sulaa. Hän kuulee, kuinka puita jo raahataan torille: kun lumi on sulanut, hänet poltetaan roviolla noitana.
Hänen viimeisiin päiviinsä ilmestyy lohtua yllättävältä taholta, kun irlantilainen hengenmies Charles Leslie tulee tutkimaan läheisessä Glencoen laaksossa tapahtunutta verilöylyä saadakseen siitä todisteita vallan kaapannutta kuningas Vilhelmiä vastaan. Koska Corrag on silminnäkijä, hän on arvokas tietolähde herra Leslielle. Leslie siis saapuu tapaamaan noitaa, vaikka rääsyinen ja haiseva akka häntä inhottaakin. Corrag lupaa kertoa verilöylystä, mutta vain sillä ehdolla että mies ensin kuuntelee hänen tarinansa ja lupaa kertoa eteenpäin totuuden hänestä: ettei hän ollut paha, eikä ansainnut kuolla niin julmasti ja yksin. Leslie suostuu.

Niin Corrag alkaa kertoa. Hän kertoo äidistään, joka näki oman äitinsä tapettavan noitana ja koki lopulta saman kohtalon itse. Kun Corragin äiti kuolee, Corrag pakenee uskollisen tamman selässä, luoteeseen päin jossa uskoo hänen oman paikkansa odottavan häntä. Ja lopulta hän pääsee perille Skotlannin ylämaalle Glencoen laaksoon, löytää sieltä oman paikkansa sekä lisäksi sellaista, mitä ei uskaltanut haaveillakaan ikinä löytävänsä: ihmisiä jotka hyväksyvät hänet, huolivat joukkoonsa ja osoittavat ystävällisyyttä jollaista Corrag ei ikinä ennen ole kokenut.

Mutta kuninkaan mielestä Glencoen väki on raakalaisten klaani, joka on ansainnut kohtaloista pahimman. Verilöylyn vääjäämättä lähestyessä Corrag elää hauraita onnen hetkiä, haltioituu maailman kauneudesta ja iloitsee pienistä asioista. Ja sitten on Alasdair, punatukkainen ja tulisilmäinen päällikön poika, sekä hänen lempeä vaimonsa Sarah... Älä rakasta, sanoi äiti aina Corragille. Mutta Corragin sydän on toista mieltä: se on päättänyt rakastaa, senkin uhalla että se sattuu.

Kun Corragin tarina etenee, herra Leslie huomaa ennakkoluulojensa hälvenevän ja hitaasti mutta varmasti koko maailmankuvansa muuttuvan. Hän kertoo Corragista kirjeissään vaimolleen Janelle, jota suuresti rakastaa ja kaipaa.

Tarinautti lokikirjaan:  Mistä aloittaisin? Mitä kertoisin, mitä voisin sanoa? Olen sanaton, lumottu, myyty. Tässä se nyt on, se kirja joka räjäytti tajunnan, se kirja jonka jälkeen en ole enää sama kuin ennen. Noidan rippi itkettää, järkyttää, lämmittää sydäntä ja saa lukiessa pidättämään henkeään. Pidin tässä kirjassa suurin piirtein kaikesta. Tarina on kaunis ja viisas, kirjan henkilöihin kiintyy syvästi ja vaikka juonen  pääpiirteet ovat alusta asti tiedossa, jännitys ja tunnelma pysyy hienosti yllä. Ja kieli - ah ja oih, se kieli! Fletcherin ilmaisu on runollista, rytmikästä ja herkkää. Se tempaa mukaansa, mutta myös pysähdyttää hetkeen, vangitsee.

En ollut juuri koskaan pitänyt noidasta, enkä pidä vieläkään. Mutta juuri silloin ehkä ansaitsin sen nimen. Annoin tuulen lennättää hiuksiani vuorten laella, ja ryömin sieniä kasvavassa metsässä. Katselin pilviä, tarkkailin kauriita ja oleilin tuntikausia - kokonaisia iltapäiviä - vesiputouksen luona, missä olin kylpenyt, ja katselin kuinka syksyn lehdet putoilivat ja lähtivät matkaan merelle päin. Ne heittelehtivät ja kieppuivat virrassa. Eräänä päivänä minä sanoin taikaa. Pysähdyin laaksooni johtavassa kurussa. Tuuli liikutti koivuja, ja tuntui kuin ne olisivat puhuneet. Jos ne puhuivat, ne sanoivat taikaa. Taikaa. Täällä.

Summa summarum: Tässä kirjassa on kaikki, eikä sanaakaan liikaa. Tämä on minun Täydellinen Kirjani. Lukekaa se, oi lukekaa! (Älkääkä pelätkö, ei tämä ole synkkä kirja vaikka siinä paljon synkkiä ja hirveitä asioita onkin. On myös valoa, kaikessa on, ja se valo hyvittää kaiken.)

P.S. Jos jotain pitää kritisoida, niin suomenkielistä nimeä. Noidan rippiin tuskin olisin tarttunut ilman Susan ja Leenan blogisavuja. Alkuteoksen nimi Corrag on kiehtova ja kertoo kaiken, vaikkei oikeastaan kerrokaan mitään.

Leena Krohn: Tainaron


Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea.

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungissa. WSOY 1986

Tainaron on kaupunki, jossa kaikki on toisin - ja kuitenkin, kaikki mitä siellä tapahtuu, on tuttua myös meille. Kirja muodostuu kirjeistä, joita nimettömäksi jäävä kirjoittaja kirjoittaa kotiin - vaikka "koti" onkin vain vastaanottaja, jonka luota hän kauan sitten lähti. Hän ei saa vastausta kirjeisiinsä, mutta jatkaa silti kirjoittamista ja kertoo kirjeistään Tainaronin asukkaista. Outojen holhooja ottaa luoksensa kenet hyvänsä, ja vaatii vuokraksi vain yhden hyvän muiston.

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Krohnilta Oofirin kultaa ja vaikken siitä oikeastaan hirveästi pitänytkään, jäin Krohnin ihmeellisen ilmaisun pauloihin ja hankin heti käsiini tämän. Sama surumielisyys on aistittavissa myös Tainaronissa:
Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva! Niin toivottoman ohut ja reikäinen harso ei kätke mitään, ja me vääntelemme kohtalon kirkkaudessa. Ei kilpeä, ei sotisopaa, eikö liha tule koskaan palaamaan sanaksi.
Mutta Tainaron on myös paljon muuta. Kuoleman kellareista Krohn kuljettaa lukijaansa radion kosmista kohinaa pitkin korkeimmille kukkuloille, 

Tainaron on kokonainen kirja. Sitä ei ole kirjoitettu pidettäväksi, mutta se ei myöskään tahallaan provosoi. Se häkellyttää, hämmästyttää, lumoaa. Summa summarum: Tainaron on kirjana yhtä kuin kaupunkina: rumankaunis, kummallinen, joskus kauheakin mutta ei kuitenkaan vastenmielinen. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka haluavat haastaa itsensä ja uskaltautua kokeilemaan kirjan verran vaihtoehtoisia olemisen tapoja.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Kestä kipua kuin mies (mutta koeta päästä siitä yli kuin nainen)


Olen tänään tonkinut netissä ja perehtynyt krooniseen kipuun. (Mieheni loukkasi selkänsä nuoruudessaan ja on siis kärsinyt kroonisesta kivusta yli 40 vuotta. Oikeastaan olen siis pahasti myöhässä searcheineni, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.) Osa löydöistäni oli niin mielenkiintoisia, että päätin jakaa ne täällä.

Tämän postauksen otsikko ei  suinkaan ole vitsi vaan tieteellisen tutkimuksen lopputulema. Kuten Reuter hiljattain uutisoi, eräässä tutkimuksessa selvitettiin naisten ja miesten kipukokemusten eroa. Kävi ilmi, että naisten kipukynnys oli kyllä pienempi - mutta he kestivät sitä kauemmin kuin miehet! Itse asiassa noin 20 sekunnin kuluttua kivun alkamisesta naiset ilmoittivat kivun muuttuneen lievemmäksi eikä se häirinnyt enää heitä kuten alussa. Miehillä vastaavaa "tottumista" ei havaittu. (Kommenttiraita: kuinkahan kurjaa mahtaisikaan miesparoilla olla, jos he joutuisivat makaamaan tuntitolkulla synnytystuskissa?)  Lisää juttua tutkimuksesta löytyy Kimalluksen artikkelista.

Toinenkin kiintoisa tutkimus tuli surffatessa vastaan: kiroile! Se ihan oikeasti auttaa. Tutkimuksessa todettiin, että ne jotka kipua kokiessaan saivat kiroilla, kestivät kipua kauemmin ja paremmin kuin ne jotka eivät saaneet. Ja vieläpä todettiin semmoistakin, että lievittävä vaikutus oli tehokkainta, kun sai itse valita kirosanat joita käytti. Siis seuraavan kerran kun tulee Iso Paha Pipi, niin ei muuta kuin lempiärräpäät kehiin! ;D

Ja vielä on pakko pistää yksi linkki, joka sopii muillekin kuin kivusta kärsiville. Daily mailin ikävänkarkoitusvinkkien mukaan kannattaa mm. pyytää toisilta palvelusta, sillä palvelusta tehdessään ihminen alkaa alitajuisesti pitää enemmän siitä jolle palvelusta tekee! (Kannattaa kuitenkin varmuuden vuoksi valita sellainen palvelus, joka on sopivan pieni ja helppo.) Kaikki mielenpiristysniksit löydätte halutessanne täältä.


Kaunista ja kivutonta äitienpäivän iltaa kaikille! Tv. Tarinauttinne ja ystävänne Elma Ilona

perjantai 6. toukokuuta 2011

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta


Taksi jatkoi matkaa yli rantavehnän ja hiekan reunustaman tuulisen, avoimen rantakaistaleen. Puuskittainen sää piti puut ja pensaat polvenkorkuisina vuodesta toiseen, ja näin aikaisin aamulla meri lepäsi taustalla kuin sinivihreä huokoinen iho, ja ilma oli meren yllä maitomaisen valkoista. Asvalttitie muuttui soratieksi, ja taksi kaartoi ikivanhojen ruusunmarjapensaiden ja käyrien mäntyjen väliin, eikä koko automatka ollut kestänyt kuin vartin. Se oli äitini mielestä outoa, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi ajanut hidastettuna; kevyt auer auton ikkunaa vasten, harmaa valo veden yllä, majakkasaari kalpeine, viivyttelevine välähdyksineen, ja pensaissa viimeiset ruusunmarjat, jokainen niistä hohtavan punainen, melkein sininen, kuin pieni kiinalainen lamppu.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Alkuteos: Jeg forbanner tidens elv, 2008

Eletään vuotta 1989. Se on muutoksen ja murtumisen vuosi: kommunismi natisee liitoksissaan ja samoin tekee Arvidin avioliitto. Kaiken keskellä Arvid saa kuulla äitinsä sairastavan syöpää ja lähteneen sulattelemaan uutista kotiseudulleen Tanskaan. Arvid lähtee äitinsä perään. Vaikka matka ei ole pitkä, sen aikana Arvidin on kuljettava pitkä matka: se matka joka teki nuorukaisesta miehen ja miehestä kommunistin, suloiset rakkauden ja kipeät välirikon hetket. Samaan aikaan kun Berliinissä kaadetaan muuria, Arvid kaataa ikivanhaa mäntyä, juo Calvadosta ja miettii missä oikein on ollut, mihin aika katoaa, miksi kaikki murenee ja muuttuu.

Tarina poukkoilee hetkestä hetkeen. Lukija löytää itsensä milloin nuoren Arvidin seurasta Freian suklaatehtaan edestä äitiään odottamassa, milloin humalaisen Arvidin luota äidin 50-vuotispäiviltä, milloin veljen kuolinvuoteen äärestä tai jäisestä marraskuun merestä jossakin päin Tanskaa. Paljon jää kertomatta, oikeastaan kaikki: Petterson ei kerro vaan näyttää, maalaa maisemaan kuvia joista lukijan on itse koottava Arvidin elämä.

Tarinautti lokikirjaan: tämä kirja on tuokioista tehty. Juoni on sivuseikka, oikeastaan juonta hädin tuskin onkaan. Tätä kirjaa on elettävä niin kuin elämää: tuokio kerrallaan, ajan ja muistojen virrassa kieputtava hetkestä hetkeen. Petterson kirjoittaa kauniisti, välillä viiltävän osuvasti, takakantta tuijottaessa olo on haikea mutta ei liikaa. Summa summarum: Tästä tuli etäisesti mieleen Muumilaakson marraskuu - vaikka tarina on eri, tunnelmassa on jotain samaa.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Willem Elsschot: Juusto


Kun olin antanut miehelle loput halkaistusta juustopallosta ja ruhtinaallisen juomarahan, sillä en tiedä kauniimpaa näkyä kuin säteilevät kasvot, suosittelin vielä juustojani hänelle lämpimästi ja sen jälkeen ovi lukittiin, se oli jykevä kuin ristiretkien aikaisen linnan ovi. 
Voin mennä rauhassa kotiin. Tuolta edamini eivät lähde, eivät ainakaan väkivalloin. Ne makaavat kellarissa ylösnousemuspäiväänsä saakka, jolloin ne kannetaan riemusaatossa ulos ja viedään komeilemaan samanlaisiin näyteikkunoihin kuin se ikkuna, jonka edessä seisoin Amsterdamista palattuani.

Willem Elsschot: Juusto
Alkuteos: Kaas, 1969

Frans Laarmans on belgialainen konttoristi, jonka urakehitys on jo ohittanut huippunsa. Päästyään jäseneksi itseään hienompaan seuraan hän tulee kipeän tietoiseksi asemastaan ja pelkää kuollakseen, että totuus hänen työstään tulee julki:

Niinä hetkinä elän jatkuvassa pelossa ja hikoilen enemmän kuin äitini kuollessa. Tiedät nyt miten silloin kärsin, mutta ainakin se oli ohi yhdessä yössä, kun taas van Schoonbeken luona kaikki alkaa joka viikko uudelleen eikä aikaisempi hikoilu vähennä edessä olevaa. --- Niin, mitä enemmän sanon, sitä selvemmin he huomaavat, että olen autoton ja autottomana pysynkin. 

Niinpä, kun Laarmansille tarjotaan tilaisuutta ryhtyä hollantilaisten edamien maahantuojaksi, hänen riemullaan ei ole rajoja. Perheen suosituksesta hän ei kuitenkaan tohdi irtisanoutua konttorityöstään, vaan jää tekaistulle sairaslomalle ja alkaa elää kaksoiselämää keskittyen kaikessa salassa rakentamaan upeaa uraansa elintarvikealalla. Mutta juustoa ei tietenkään voi myydä, ennen kuin on perustanut konttorin, ostanut kirjoituskoneen ja keksinyt firmalleen vetävän nimen. Laarmansin omistautuessa uuden imagonsa rakentamiseen muhii kymmenentuhatta palloa täysrasvaista edamia varastokellarissa... ja arvatahan saattaa, miten lopulta äijän käykään.

Tarinautti lokikirjaan: Juusto on kirjoitettu 1969, ja se sijoittuu 1930-luvun Belgiaan. Vaikka "konttorin perustaminen" melko kivikautista puuha tuolloin olikin (puhelin on ylellisyyttä ja sähköpostiosoitteen korvaa sähkeosoite), olisi se muuten voinut sijoittua vaikka tähän päivään. Kirjan kansi hehkuttaa kyseessä olevan "herkullinen satiiri liike-elämästä, kunnianhimosta ja juustosta" ja hyvät hihitykset tästä sainkin. 

Kirjan päähenkilö Laarmans herätti tunteita puolesta ja vastaan. Toisaalta heppu oli niin saamaton tollo että vihaksi pisti, toisaalta juuri ukkoparan tollous herätti äidillistä myötätuntoa (voiko olla tuntematta säälinsekaista lukkarinrakkautta äijäreppanaan, joka eksyy jopa äitinsä haudalla käydessään?) Surkuhupaisa "ylpeys käy lankeemuksen edellä" - tarina oli sopivan kepeä välipalakirja, varsin mainio vappuviikonlopun naurahdus. Summa summarum: hirthehinen tarina antisankarista, joka lähtee soitellen sotaan.


sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Ohi on haastava huhtikuu, tervetuloa toukokuu!

Kas niin, nyt on wappusimat juotu ja ihana toukokuu otettu avosylin vastaan. Huhtikuun haasteestakin on enää kaksi kysymystä jäljellä. Vastaanpa ensi töikseni niihin:

Day 29 – A book everyone hated but you liked
    Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Meillä oli lukiossa ihana äikänope. Kirjoja kyllä luettiin, mutta pakkolukemista ei juurikaan harrastettu. Kolmen vuoden aikana ainut kirja, joka oli pakko lukea, oli Seitsemän veljestä. Muistan kuinka muut tätä vihasivat, mutta minusta kirja oli mainio. Nautin Kiven kielestä ja veljesten perisuomalaisista persoonista :) Jos yleensä jotain pitää pakkoluettaa niin minäkin kyllä valitsisin tämän.

Day 30 – Your favourite book of all time

Nyt pisti pahan. Parhaani yritin valita vain yhden, mutta niin vain kävi että oli pakko valita kaksi...

Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus
Tove Jansson: Muumipappa ja meri



Muumipappaa ja merta olen jo kehunutkin, joten ei siitä sen enempää. Kolmen kuninkaan kumarrus oli aikoinaan niin järisyttävä kokemus että näin siitä jopa unta! Kirja kertoo kolmesta itämaan kuninkaasta, jotka lähtevät seuraamaan taivaalla havaittua tähteä... sanoinko kolmesta? Tarkoitan: neljästä! Gaspar, Melchior ja Balthasar ehtivät ajoissa, mutta Mangaloren kuningas Taor myöhästyi... vaan kuinkas sitten kävikään... Aivan ihana kirja! Aion lukea tämän uudestaan kun ehdin, ja hehkutan sitten tuoreeltaan teille :)

Nnnoin. Nyt kun haaste saatiin kunnialla lävitse, pistetäänpä samantien pakettiin koko huhtikuu. Haasteesta huolimatta ehdin lukea aika mukavasti. Huhtikuussa tuli luettua nämä:

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
Lehtinen ja Valojärvi: Kulta, voisitko syöstä tulta?
Alessandro Baricco: Verta vuodattamatta
Roy Jacobsen: Ihmelapset
Anja Snellman: Rakkauden maanosat
Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset
Jeanette Winterson: Majakanvartija
Leena Krohn: Oofirin kultaa
Valerie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta
Claudie Gallay: Tyrskyt
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Karel Capek: Puutarhurin vuosi
Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen

Luettuja kirjoja: 13
Kotimaisia: 4
Euroopan ulkopuolelta: 2
Naiskirjailijoilta: 8
Muuta: Osallistuin Esquivelin ja Serranon kirjoilla Satun minihaasteeseen, jossa aiheena oli Latinalainen Amerikka. Oli mielenkiintoista kurkistaa maankolkkaan joka ei ole minulle ennestään kauhean tuttu.
Raskaan kostoaiheisen alkukuun jälkeen kevensin lukemistoani, ja pääsiäispyhinä nautiskelinkin juuri sopivan kevyttä hyväntuulen kirjallisuutta.

Kaiken kaikkiaan tämä oli varsin hyvä kirjakuu; jättipottia ei tullut mutta monia hyviä lukuelämyksiä kyllä. Ja sitten on palkintogaalan vuoro. Jo perinteeksi muodostuneen Elman lisäksi jaan tästälähin myös toisen pystin, Ilona-patsaan kauneimmasta kirjankannesta. Aloittakaamme vaikeammasta. Tässä tulee huhtikuun  Elma:

Roy Jacobsen: Ihmelapset

Kamppailu Elmasta käytiin viime kuun tapaan kahden kirjan välillä. Tällä kertaa kalkkiviivoilla kakkoseksi jätetty saa siitä huolimatta palkintopystin: sille näet ojennan historian ensimmäisen Ilona-patsaan.



Näin siis huhtikuussa. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää...

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Vapun päivä ja valpurin yö


Meidän perhe lähtee nyt wappuriehaan. Ihanaa vappuiltaa kaikille! Muikeaa, kun on KEWÄT.

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen


Tuli ja vuodet eivät ole kuitenkaan haihduttaneet voimakasta ruusun tuoksua paikasta, jossa ennen oli suihku ja nyt kerrostalon pysäköintialue. Eivätkä ne kyenneet pyyhkimään Pedron ja Titan mielestä kuvia, jotka he olivat omin silmin nähneet ja jotka jättivät heihin jälkensä loppuelämäksi. Sen päivän jälkeen viiriäiset ruusunterälehdillä muistuttivat heitä aina hiljaa tuosta ihmeellisestä kokemuksesta.

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
Alkuteos: Como agua para chocolate, 1989

Ruoka ja rakkaus. Niistä, niiden mahdista, kertoo tämä kirja. Tyrannimaisen Mama Elenan nuorimman tyttären Titan on suvun perinteen mukaisesti pysyttävä naimattomana voidakseen huolehtia äidistään tämän hamaan kuolemaan saakka. Hänen täyttymätön intohimonsa elämänsä rakkauteen Pedroon ei kuitenkaan sammu, ja saadakseen olla lähellä Titaa Pedro menee naimisiin Titan sisaren, Rosauran kanssa. Maman ankaran katseen alla Tita vuodattaa sydämensä halut ja tuskat valmistamiinsa ruokiin, jotka näin saavat hämmästyttävät voimat. Ja vaikka maailma ympärillä muuttuu ja kuohuu, ei tosirakkaus katoa mihinkään. Toinen toistaan herkullisempien reseptien myötä Titan perheessä synnytään, kuollaan, rakastetaan ja vihataan niin keittiössä kuin muissakin huoneissa. Maaginen realismi maustaa rakkaustarinaa, jonka voi lukiessaan milteipä maistaa suussaan....

Tarinautti lokikirjaan: Vaikka tämä on rakkaustarina, ei se suinkaan ole se tavallinen. Esquivel käyttää hienosti reseptejä ja ruuanlaittokuvauksia henkilöidensä tunteiden tulkkina ja jopa kohtaloiden toimeenpanevana voimana. Tätä kirjaa oli ilo lukea, vaikka Mama Elenasta olikin tehty jokseenkin yksiulotteinen hirviö, ja joittenkin surrealististen elementtien nielemisessä oli rationaalisella suomalaisella tekemistä... kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta. Suosikkilistaani se ei hätyyttele, mutta voin suositella kirjaa kaikille hyvän ruuan ja tarinan ystäville. Summa summarum: Elämää suurempia tunteita makuaistin kautta koettuna.

P.S. Luin tämän osana Satun minihaastetta, jossa maalis-huhtikuun aiheena oli Latinalainen Amerikka. Hyvän kirjan valitsin! Luulenpa että tämä jää mieleeni vielä väkevämpänä elämyksenä kuin samasta maanosasta lukemani Näkemiin, pikku naiset.

torstai 28. huhtikuuta 2011

Days 27 & 28 - yllätysloppu ja suosikkinimiä

No nyt on kaksi kivaa kysymystä vastattavana samalla kertaa! Ensin tahdon esitellä kirjan, jonka loppu yllätti - ja ei, kyseessä ei olekaan dekkari eikä edes vaan rakkausromaani, vaan lasten kuvakirja...


Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Wong: The Octonauts & The Frown Fish

Tämän englanninkielisen helmen kohdalla tuskin kukaan pahastuu, vaikka paljastankin juonen. Also los:


Eräänä sateisena päivänä meren pohjassa tutkimusryhmä Octonautit löytää omituisen mutruhuulisen kalan, joka näyttää hyvin surulliselta. Ystävykset yrittävät kaikin keinoin piristää mutrukalaa, mutta mikään ei tepsi ja mitä lujemmin he yrittävät, sitä surullisemmalta kalaparka näyttää...


... kunnes lopussa kala lentää karusellistä ulos ja päätyy selälleen - jolloin käy ilmi, että kala ei olekaan mutrukala vaan ylösalaiskala! Ylösalaiskaloilla on tapana uida selällään, joten kala näytti surulliselta vaikka olikin oikeasti iloinen! Oikein päin katsottuna kala näyttää tältä:
No joo, selitettynä tämä kuulostaa vähän kököltä mutta kirjana se toimi ihan loistavasti! Looginen selitys tuli niin puun takaa kuin tulla vain voi, ja aikuinenkin sai kerrankin kokea samaa oivaltamisen riemua kuin lapset. Ja lapsilla vasta hauskaa olikin... kirja piti heti samantien lukea uudestaan, ja ilosta hihkuen tyttäret kääntelivät kirjaa nähdäkseen kalan sekä oikein että väärin. Samalla opimme, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja että asioita kannattaa katsoa useasta eri näkökulmasta. Fiksua vai mitä? :D

Day 28 – Favourite title
Tähän kysymykseen on vaikea vastata lyhyesti. Yritän olla jaarittelematta ja listaan simppelisti muutaman suosikkini:


* Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies 
* Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa

* Yashar Kemal: Kalastaja jota meri vihasi
* Saul Bellow: Yhä useamman sydän pettää

* Ernest Hemingway: Joen yli puiden siimekseen
*Louis-Ferdinand Celine: Niin kauas kuin yötä riittää


* Richard Hughes: Kettu ullakolla
* Angela Carter: Sirkusyöt


* Wolfgang Borchert: Ovien ulkopuolella
* Andre Malraux: Sielujen kapina


* Alan Paton: Liian myöhään vesipääsky
* Robert Dessaix: Kirjeitä yöstä


* Marjatta Pokela: Mörköooppera
* Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja


* Brigatti: Sängynaluskansa
*Kaarina Helakisa: Ainakin miljoona sinistä kissaa



Kuten huomaatte, taidan olla aikamoinen runotyttö sielultani... Vain kaksi näistä olen lukenut, en kai tahdo että nimiin liittyvä magia haihtuu.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Haasterästejä: Days 23-26

Oih ja voih, onpas mennyt monta päivää ilman kuukausihaasteen kinkkisiä kysymyksiä. Nytpä siis vastauksia oikein urakalla.


Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Tähän voisi vastata vaikka kuinka pitkästi. Voisi mainita mm. Sinuhen ja kaikki muut Waltarit, joista TIEDÄN pitäväni mutta joita en pakkoluetun Suuren Illusionin jälkeen ole saanut luetuksi... tai voisi muistella Karamazovin veljeksiä, tuota loistavaa kirjaa jonka sivulle kuusisataajotakin olen jäänyt jumiin jo kaksi vuotta sitten... mutta valitsenpa kuitenkin jotakin päivänpolttavaa, jotain jota olen palanut halusta lukea jo tovin. Sellainen kirja on esimerkiksi tämä:
 
Italo Calvino: Koko kosmokomiikka

Tämä oli edesmenneen äitini lempikirjoja, ja Italo Calvinon tuntien ei ole epäilystäkään siitä, että rakastan tätä kirjaa! Ja kansikin on niin upea että heikottaa... taidan poiketa pyhistä tavoistani ja ostaa kirjan "sikana säkissä", että pääsen vihdoinkin tyydyttämään tämän kosmisen nälän.


Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Louis Sachar: Takapulpetin poika (There's a Boy in the Girls' Bathroom)

10-vuotias Bradley on luokan hirviö, se jota kaikki inhoavat ja joka inhoaa kaikkia. Vain koulukuraattori ja luokan uusi poika eivät pidä häntä hirviönä. Voisiko olla mahdollista, että häntä ei olekaan tuomittu yksinäisyyteen, vaan hänestäkin tulisi ihan tavallinen poika?
Louis Sachar kirjoittaa silmiäavaavasti erilaisuudesta ja siitä, kuinka vaikea on muuttua ja murtautua läpi ennakkoluulojen - ei vain lasten, vaan myös ja nimenomaan aikuisten. Tätä kirjaa on pakko suositella paitsi kaikille lapsille, nuorille, äideille ja isille, myös opettajille ja ylipäätään kaikille, jotka milloinkaan ovat tekemisisissä lasten ja nuorten kanssa.

Day 25 – A character who you can relate to the most
Vaikka minulla ei olekaan kolmea sisarta, olen aina samaistunut Virva Seljaan.Syistä ilmeisin on yhteinen etunimi, mutta sitäkin tärkeämpää on luonne. Kirjoittavana ja herkkänä ihmisenä ymmärrän loistavasti Virvan mielen myrskyjä, kun hän tekee kärpäsestä härkäsen tai toisaalta menee vereslihalle luettuaan jotain vavahduttavan koskettavaa... On kai se niin, että nimi on enne!

Day 26 – A book that changed your opinion about something

Tämä kirja räjäytti tajuntani. Se mullisti käsitykseni... no, kaikesta! Maailmankaikkeuden ihmeellisyyden tajuaminen jo sinänsä on aika muhkean kokoluokan tapaus, MUTTA sen LISÄKSI kirja muutti käsitykseni siitä että fysiikka on vaikeaselkoista ja tylsää. Kotona maailmankaikkeudessa on loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaava, hauska ja helppolukuinen kirja elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Hykerryttävävällä tavalla se konkretisoi lauseen "totuus on tarua ihmeellisempää". Suosittelen lämpimästi! 

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Karel Čapek: Puutarhurin vuosi


Hän elää maahan uppoutuneena. Hän pystyttää itselleen muistomerkiksi kompostikasan. Jos hän tulisi paratiisin puutarhaan, hän nuuskisi huumautuneena ja sanoisi: "täälläpä vasta humus!" Luullakseni hän unohtaisi syödä hyvän ja pahan tiedon puusta; pikemminkin hän miettisi, miten saisi vietyä Herralta muutaman kottikärryllisen paratiisin humusta. --- 
"Aatami, missä olet?" kutsuisi Herra. "Hetkinen", vastaisi puutarhuri olkansa yli, "en nyt ehdi". Ja jatkaisi syvennyksensä tekemistä.

Karel Čapek: Puutarhurin vuosi, 1929

Salamanterisodan kirjoittaja oli myös intohimoinen kotipuutarhuri. Puutarhurin vuodessa hän pakinoi humoristisesti puutarhanpidon tuskallisista riemuista; siitä millaista on kun maaperä hikoilee kiviä, miten harmillisen harvoin sataa laimennettua ureaa, ja kuinka kastelu-urakan päätteeksi puutarha sanoo "uh", imaisee kaiken ruiskuttamanne veden ja on taas yhtä kuiva ja janoinen kuin ennen kastelua. 

Kevään kiireet, kesän vaivat, syksyn ilot ja talven haaveet käsitellään kirjassa kuukausi kuukaudelta. Sen lisäksi tutustutaan alan peruskäsitteisiin ja erikoisaloihin. Omat lukunsa saavat mm. siunattu sade, vihannestarhurit, siemenet, nuput ja kaktustenkasvatus. Puutarhurin vuoteen mahtuu paljon, ja yllättäen syksy ei olekaan kaiken loppu vaan alku:

--- kasvillisuus on lakannut kasvamasta ylöspäin, koska se ei ehdi, sillä se on käärinyt hihansa ja käynyt kasvamaan alaspäin. Se on sylkäissyt kouriinsa ja ruvennut kaivautumaan maahan. 

Tarinautti lokikirjaan: En muista, koska viimeksi luin kirjan, jota lukiessa nauroin niin että mahaan sattui. Vaikka en käytännön syistä ole juuri päässyt puutarhaa harrastamaan, sisälläni asuu keskisuuri wannabe-puutarhuri, ja tämä kirja osui juuri siihen suoneen. Olen aiemmin lukenut Mari Mörön puutarhakirjoja, enkä yllättyisi jos kuulisin Capekin olleen esikuvana Mörölle. Hauskuudesta huolimatta parasta antia kirjassa olivat ne filosofiset kultajyvät, joita kirjailija multakuopastaan tarjoilee. 

Lehdet lakastuvat, koska talvi on tulossa, mutta ne lakastuvat myös siksi, että kevät on jo tulossa, syntyy jo uusia silmuja, kuin pieniä räjähdyspanoksia, joista kevät räjähtää. --- On optista harhaa, että kukka kuolee syksyllä, sillä oikeastaan se syntyy. ---Emme näe ituja, koska ne ovat maan alla; emme tiedä tulevaisuutta, koska se on meissä. 

Summa summarum: Hilpeä ja maanläheisen viisauden täyttämä puutarhakirjallisuuden klassikko. Todellinen pieni helmi.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät


Olli hymyilee pimeässä. Ei siksi, että hän olisi iloinen, vaan siksi että se tuntuu poskissa lohdulliselta. Lohdullisuus leviää kasvoista kaikkialle päähän, kun ajatukset seuraavat kasvojen liikkeitä. Asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen. Turha hätäillä. 
---
Eikä maan alla nyt niin paha ole ikuisuutta viettää. Siellä Jumala itsekin istuu kaikkien salakäytävien risteyksessä katsomassa elokuvia.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät, 2010

Kustantaja ja kirkkovaltutuutettu Olli Suominen on tunnollinen mies. Kotikaupungissaan Jyväskylässä hän on arvostettu henkilö, ja perhekin on tullut hankittua. Hänen rutinoituun arkeensa tuovat seikkailun tuntua lähinnä sateenvarjot, joita hän unohtelee milloin minnekin. 
Kun Olli törmää facebookissa nuoruudenrakastettuunsa Kerttuun, alkaa tapahtua outoja. Kertusta on tällä välin tullut menestyskirjailija, jonka Elokuvallinen elämänopas on saanut ihmiset ympäri maailmaa etsimään elokuvallista syväminäänsä lisätäkseen persoonansa cinemaattisuutta. Populistinen hömppäfilosofia uppoaa ihmisiin kuin häkä.

Nyt Kertulla on työn alla uusi kirja: Maaginen kaupunkiopas, joka kertoo mistäs muusta kuin Jyväskylästä. 
Kun Ollin kustantamo ottaa Maagisen kaupunkioppaan kustannettavakseen, Olli joutuu sen myötä kivuliaalle muistojen matkalle hamaan nuoruuteen, jossa vaihdettiin salaa suudelmia sateenvarjon alla ja seikkailtiin "Tourulan viisikkona" harjukaupungin salakäytävissä. Mutta sitten käy ilmi, että matka ei tapahdukaan pelkästään muistoissa. Tourulan viisikko palaa yllättävällä ja kauhistuttavalla tavalla Ollin elämään, ja korjatakseen asiat Ollin on selvitettävä kauan sitten katkennut suhteensa Kerttuun.

P.S. Hauska yhteensattuma: luin juuri äsken toisen kirjan, jossa kansi oli melkein sama! Claudie Gallayn Tyrskyjen kannessa seisoo sateenvarjon alla nainen, jonka sisällä myllertää meri. Salakäytävien kannessa sateenvarjoa pitelevän miehen sisällä on synkeä metsä... 
Hehän ovat kuin kaksi marjaa... hienoja kansia molemmat! Elma Ilona likes this.

Tarinautti lokikirjaan: Halusin lukea tämän kirjan ihan uteliaisuussyistä, kun tästä on niin paljon kohistu. Nyt kirjan luettuani ymmärrän yhtä hyvin niitä jotka rakastuivat kirjaan, kuin myös niitä jotka eivät tästä pitäneet. Kirja on hienosti kirjoitettu, erilainen, jännittävä, humoristinen ja traaginen - siis kaikki hyvän kirjan ainekset. Juoni oli paikoin turhan mahtipontinen, samoin henkilöt jotka olivat enemmän cinemaattisia hahmoja kuin aitoja, eläviä ihmisiä. Unijaksoja oli minun makuuni liikaa. Draaman nostattajana uni toimii kyllä kerran tai kahdesti, mutta toistuvasti käytettynä siitä tulee äkkiä tylsä. Valvetilassa nähdyt hallusinaatiot olisivat toimineet paremmin.

Kirjassa eniten minua kiehtoi Jääskeläisen tarkkanäköinen parodia puolivillaisesta populaarihengellisyydestä. Elokuvallinen elämänopas on suosittu samasta syystä kuin Paulo Coelhon kirjat - mutta siinä missä Coelhon kirjat ovat enimmäkseen harmitonta puppua, Kerttu Karan laita on toisin. Kirjailija Kara näet asettaa esteettisyyden arvojärjestyksessä moraalia korkeammalle: mikä tahansa on sallittua, kunhan sen tekee tyylillä. Toisaalta kirjailija Kara on oikealla asialla muistuttaessaan, kuinka tärkeää on uskaltaa elää. Tuskasta ei tarvitse pitää. Riittää että sitä rakastaa.

Kahdesta vaihtoehtoisesta lopusta minulle sattui rouge. Luin netissä blancin, ja täytyy sanoa että se miellytti minua enemmän kuin ensin lukemani rouge. Lopusta huolimatta ei tästä minulle suosikkikirjaa tullut. Silti olen iloinen että tuli luettua tämä. Ajatuksia se herättää runsain mitoin, ja tuskin jättää kylmäksi ketään.

Day 22 - Valoa kirjahyllyssä

Päivän kysymys vaikutti ensin vaikealta, ja pitkään sitä pähkäilinkin tuskanhiki otsalla. Mutta heti kun älysin laajentaa katsantokantaa ja otin romaanien lisäksi huomioon myös tietokirjat, koin Valaistumisen Hetken ja tältä se näytti:

Day 22 – Favourite book you own

Man-made wonders - sarjan 75 most magnificent lighthouses oli alun perin äitini joululahja miehelleni, mutta arvatkaapa vaan, kuka sen omi! Rakastan sen selailua iltamyöhään, kun lapset on saatu tutimaan eivätkä tahdo tahmaisilla tassuillansa "koristella" kirjan upeita kuvia!

Samassa kuvassa vasemmalla näkyy myös ensimmäinen perintöprinsessa omistamieni kirjakaunotarten sarjassa. (Kyllä, kyseessä on juuri se Watership Downin painos, jonka te lukijani äänestitte suosikiksenne taannoin.) Kun ostan kirjoja, esteettisyys onkin melkein aina mukana niiden valinnassa: hyväkin kirja voi jäädä ostamatta jos kansi on ruma, ja jos kansivaihtoehtoja on useita niin olen valmis pulittamaan muutamankin ylimääräisen pennosen saadakseni kansista mieluisimman. Miten mahtaa olla asianlaita teillä muilla? Onko kannella väliä ostopäätöstä tehtäessä? Entä jos kansikuva vaikuttaa hintaan?

Ja lopuksi vielä pientä hehkutusta alkaneen pääsiäisen vietosta: koska olen viimeiset 5 vuotta ollut raskaana tai imettänyt, ei viiniä ole tässä talossa nähty. Tänä keväänä, puolen vuosikymmenen kuivan kauden jälkeen saamme vihdoinkin korkata pääsiäispöydässä viinin! Valinta tapahtui täysin fiilispohjalta, ja ulkonäkö vaikutti paljon myös tässä...
You, me & the gatepost on australialainen kuiva valkkari. Pullon graafisesti onnistunut etiketti sinetöi valinnan. Tätä siis nautitaan tänä viikonloppuna täällä. Onko tämä viini teistä kenellekään tuttu?

Utelee uskollinen tarinauttinne Elma Ilona

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Claudie Gallay: Tyrskyt


La Haguessa vanhukset ja puut ovat toistensa kaltaisia, molemmat yhtä piinattuja ja vaiteliaita. Tuulten tuivertamia. Toisinaan sitä näkee kaukana jonkin hahmon eikä voi millään tietää, onko se ihminen vai jotakin muuta.

Claudie Gallay: Tyrskyt, 2008

Normandian niemenkärjen pikkukylä on tarujen ja legendojen tyyssija, jossa niin säät kuin tunteetkin voivat olla äärimmäisiä ja rajuja. Kirjan kertoja on saapunut kylään tutkimaan merilintukantoja - ja suremaan menetystä, josta ei edes halua toipua. Kevätmyrskyn aikaan hän kohtaa Lambertin, miehen joka on palannut kotikyläänsä etsimään vastausta kysymykseen, joka on piinannut häntä neljäkymmentä vuotta: oliko majakka sammuksissa haaksirikkoyönä, joka teki hänestä orvon?
Kun menneisyyttään paenneen naisen ja omaa menneisyyttään etsivän miehen polut kohtaavat, he tunnistavat toistensa surun joka sitoo heitä yhteen. Nainen alkaa auttaa miestä menneisyyden mysteerien selvittämisessä ja tulee kaivaneeksi esiin kylän ihmisten vaietut salaisuudet.  Rakkaus ja intohimo, mustasukkaisuus ja lempeys kietoutuvat yhteen meren majesteettisen kohinan säestämä, kuoleman ja elämän ristiaallokossa.

Tarinautti lokikirjaan: Tyrskyjen kieli on kaunista, paikoin runollista mutta silti selkeää. Sanojen ja lauseiden välistä voi tuntea tuulen puhaltavan läpi. Tarina on kiehtova ja pitää otteessaan, kirjan henkilöistä on rosoisuudessaan helppo pitää. Tyrskyt on tarina menetyksestä, menneisyyden haamuista ja siitä, kuinka vaikeaa on päästää irti omasta tuskastaan. 
Summa summarum: Ei tämä suosikkikirjojeni kovinta kärkeä hätyyttele, mutta nyt kun kirjan lukemisesta on jo kulunut useampi päivä, huomaan lukeneeni kirjan jonka jälkimaku on raikas ja pitkä: tarina jää mieleen ja maistuu päivä päivältä paremmalta. Siinä maussa on viihtyisää viipyillä.

Kuka oli auttanut häntä aikuistumaan? Kuinka paljon huutoa ja itkua oli mennyt siihen, että hän oli päässyt irti tuskasta ja saanut elämänsä vihdoin siedettäväksi? Katsoin häntä edelleen, ja yhdessä tiiviissä silmänräpäyksessä hän lakkasi olemasta vieras. Minä pelästyin. Pelästyin hirvittävästi. Ajattelin lähteä pakoon.
- Viime yönä taivas oli niin musta, että tähdet näyttivät törmäävän ikkunaani. Olisin ulottunut koskemaan niitä kädelläni.
Minä ajattelin sinua.
Kohtasin hänen katseensa.
En kääntynyt pois.


P.S. Kirjan kansi saa minulta varauksettomat kehut! Rakastin sitä heti ensi näkemältä.  Ja kun lähemmin tarkastellessa tajusin, että kuvan naisen sisällä on meri, olin myyty. Yksi hienoimmista kansista tänä vuonna.

P.P.S. Huomenna kerron toisesta kirjasta, jonka kannessa on sateenvarjoa pitelevä ihmishahmo - ja hänenkin sisällään on villi luonto! Ei tosin meri, vaan metsä... Arvaatteko, mistä kirjasta puhun?

torstai 21. huhtikuuta 2011

Tästä alkaa pääsiäinen

Animated spring scraps, spring glitter graphics, spring myspace comments

On kaunis ja kuulas kiirastorstain ilta. Tänä vuonna vietämme pääsiäistä perheen ja rakkaan vanhan ystävän parissa, korkkaamme pullon hyvää viiniä ja kätkemme pääsiäismunia lapsille. Pääsiäisyönä äiti polttaa tuohuksia ja kuuntelee palveluksen radiosta, päiväsaikaan siivoamme takapihan puutarhaunelmia pulppuillen. Kirjapinossa odottavat Leena Krohnin Auringon lapsia, Karel Capekin Puutarhurin vuosi ja Sue Monk Kiddin Merenneidon tuoli... vain muutamia mainitakseni. 
Toivottavasti myös teillä on onnellinen pääsiäinen! Keväinen halaus kaikille. Pistäkää se kiertoon ja olkaa niin onnellisia kuin vain suinkin uskallatte olla,

toivoo tarinautti Elma Ilona (ja lähtee kävelylle hankkimaan kevättuulen tuoksua tukkaan).


Day 21 - lapsuuden lempikirjat

Oih, nyt en millään voi valita vain yhtä... tässä muutamia lapsuuteni aarteita.

Day 21 – Favourite books from your childhood


Michel Tournier: Pierrot ja yön salaisuudet

Koska en löytänyt kuvaa suomenkielisestä laitoksesta, laitan tähän ranskankielisen kannen. Tästäkin näkyy lumoava kuvitus, jota lapsena rakastin! Leipuri Pierrotin yölliset kuljeskelut kaupungissa ja rakkaus aurinkoiseen Colombineen liikuttivat tyttölapsen luontaista romantiikan janoa... nyt aikuisena kirjan tarina hymyilyttää, silloin lapsena siihen suhtautui aivan luonnollisesti. (Juonipaljastus: Pierrot ja Harlekiini molemmat rakastavat Colombinea. Lopuksi Pierrot leipoo suuren leipä-Colombinen, jota kilpakosijat yhdessä Colombinen kanssa onnellisina nauraen syövät.)


Eric Carle: Pikku toukka paksulainen
Frances H. Burnett: Kadonnut prinssi
Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli

Pikku toukka paksulainen oli luultavasti ensimmäinen kirja, jota rakastin. Muistan kuinka jännittävää oli seurata toukan tietä läpi kirjan sivujen... kirjaimellisesti läpi: joka sivulla oli kuvia ruuista, joitten keskellä oli toukan syömä reikä! Ja muistan, kuinka henkeäsalpaannuttavan jännittävää oli kääntää viimeinen sivu ja nähdä ihmeen ihana perhonen, joka toukasta oli tullut.

Vaahteramäen Eemelistä osasin viisivuotiaana pitkiä pätkiä ulkoa. Siksi ei pitkään aikaan huomattu, että olin oppinut lukemaan, kun istuin kirja sylissä ja luin ääneen :)

Ahmimisiässä, noin 9-vuotiaana, löysin äitini hyllystä Kadonneen prinssin ja lumouduin. Olen lukenut kirjan niin monta kertaa että sekosin laskuista jo kauan sitten. Burnettin seikkailukirja oli juuri sopivan jännittävä. Tätä suosittelen kaikille! Aika ei ole yhtään hapertanut sen tenhoa.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Day 20 - Rakkaimmat rakastavaiset

Otin vapauden muunnella päivän kysymystä: romanttisen kirjan sijasta valitsen suosikkini fiktiivisistä rakastavaisista.  Vaihtoehtoja olisi paljonkin, mutta silti valintani on selvä:

Day 20 – Favourite romantic characters
                 Aragorn ja Arwen 

Kun 16-vuotiaana luin ensimmäistä kertaa Tarun sormusten herrasta, olin aivan rakastunut Aragorniin. Ja hänen rakkautensa Arweniin hakee edelleenkin vertaistaan kirjojen sivulta. Arwenin valinta kuolemattomuuden ja rakkauden välillä tekee fraasista "en voi elää ilman sinua" koskettavalla tavalla totta. 

Ketkä ovat teidän muiden lempikyyhkyläiset? 

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Valerie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta


"Voitteko huonosti?" Vastapäätä istuva rouva kysyy.
Voin, madame. Minusta tuntuu, että minä kuolen. Kymmenen vuotta olen pelännyt tätä päivää, ja tässä se nyt on: nyt se tapahtuu, tässä teidän silmienne edessä. Kymmenen vuotta olen pokkuroinut. Kymmenen vuotta olen kulkenut laput silmillä aamuyhdeksästä iltakuuteen, jotta en näkisi enkä kuulisi, mihin olen ajautunut. Kymmenen vuotta olen illalla ennen nukahtamista ajatellut, Marylou, taas yksi päivä pulkassa. Olin väistellyt esteitä. Tasapainoillut. Ja siinä se nyt oli: harha-askel. Yksi jalka luisulla maaperällä, lopun alku.

Valerie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta
Alkuteos: Providence, 2008

Pariisissa, sattumalta kertoo yhdestä päivästä viiden ihmisen, viiden pariisilaisen arjessa. Konttorirottana raatava yksinhuoltaja, kuolemansairas vanhus, "vääränvärinen" asianajaja, sokeasti rakastunut elokuvatuottaja sekä entinen narkkari eivät vielä aamulla tunne toisiaan, mutta päivän loppuun mennessä sattuma on tuonut heidät yhteen. Eikä heistä kukaan sinä iltana ole sama ihminen, joka oli aamulla vuoteesta noustessaan...

Tarinautti lokikirjaan: Olen viime aikoina lukenut niin tummasävyistä tekstiä, että tähän väliin tahdoin ehdottomasti jotakin kevyttä. Ihan aivotonta puuroa en kuitenkaan halunnut, joten päädyin valitsemaan tämän. Ja voisinpa sanoa, että valinta oli varsin hyvä. Kirjaa oli kiva lukea, sen parissa viihtyi. Ja siinäpä sen anti sitten olikin. Jos tähän suhtautuu viihderomaanina, saa varmasti sen mitä odottaa ja ehkä jopa hitusen enemmän, lukuromaaniksi asti en tätä ylennä. 

Tämä herttainen tarina sopii mainiosti matkalukemiseksi vaikka junaan, tai kesäloman alkua odotellessa kaupunkiahdistuksen purkuun.Tarina on myös erittäin elokuvallinen, ja leffa tästä onkin jo tekeillä. Summa summarum: sympaattinen kertomus sattuman ihmeitä tekevästä voimasta aivan tavallisena arkipäivänä, jolloin mikään ei -onneksi- mene putkeen.

Day 19 - suosikkikirjani leffana

No nyt heitti helpon! Tätä ei tarvinnut edes miettiä...

Day 19 – Favourite book turned into a movie

Muistan epäluuloni, kun kuulin että tästä tehdään leffatrilogia. Ajattelin tuolloin: Arghh. Mutta leffakolmikosta tuli kuin tulikin hieno. Suosikkini on ilman muuta kolmonen, Kuninkaan paluu. Mutta kokonaisuuskin pelaa.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Kirjapettymyksiä

Pieni Suklaapuoti-fanina pitäisin niin kovin mielelläni myös muista saman lajityypin kirjoista. Valitettavasti näin ei ole toistaiseksi käynyt...

Day 18 – Book(s) that disappointed you


 
Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut
Marsha Mehran: Lumoavien mausteiden kahvila

Oikeastaan kummassakaan näistä kirjoista ei ollut mitään vikaa. Niistä vain puuttui se jokin, joka Suklaapuodissa oli, ja lempikirjaani verratessa ne kalpenivat mennen tullen. Harmi! Bauermeisterin kirja oli symppis mutta jotenkin lälly, Mehranin kirjaan en alunperinkään saanut sellaista imua että olisin jaksanut loppuun. Ehkä vielä joskus annan sille toisen mahdollisuuden... oletteko te muut lukeneet näitä? Jos, niin mitä olette mieltä?

Keittiöpettymysten lisäksi olen kokenut vastaavaa  ns. viisauskirjallisuuden saralla. Periaatteessa arvostan korkealle kirjoja, joita lukiessa tajunta laajenee - mutta mikähän siinä on, että se hyvin harvoin laajenee sellaisia kirjoja lukiessa, joitten takakansi sellaista lupaa? Esimerkeistä käyköön nämä kaksi:


Paulo Coelho: Brida
Serdar Özkan: Kadonnut ruusu

Bridasta tuli etäisesti mieleen Richard Bachin kirjat. Kadonnut ruusu taas liikkui Pikku prinssin mielenmaisemissa. Kaunokirjallisuutena kummatkin olivat kökköjä. Özkanin kirjassa oli kyllä hyvä sanoma, mutta sen kertominen kangersi. Brida taas oli yhtä huuhaapuuhaa. Joskus puolenvälin paikkeilla päätin, että olen jo viisastunut tarpeeksi ja heivasin koko kirjan. Kadonneen ruusun luin loppuun asti, eikä se surkea ollut. Mutta ei se kyllä maailmaani mullistanut, enkä varmasti sen ääreltä etsi vastausta elämän suuriin kysymyksiin. Yleisesti ottaen voin sanoa, että olen kasvanut henkisesti huomattavasti enemmän kahlatessani hitaasti läpi Karamazovin veljeksiä, kuin näitten nykygurujen vaikutuksesta. Ja vielä vanhemmat oikeastiviisaat Rumi ja Gibran yhä edelleen pitävät pintansa, niihin palaan aina ja aina.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Days 16 & 17 - lempinainen ja lempilainaus

Lempinaishahmon valitseminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin miehen. Lopulta päädyin hahmoon, joka on minusta juuri niin väärinymmärretty kuin hänen kollegansa yleensä:
Day 16 – Favourite female character
Muumimammaa moni pitää tylsänä olentona, jolla ei ole elämässä muuta funktiota kuin olla Täydellinen Äiti. Niin luulin kai nuorempana minäkin, kunnes luin suosikkimuumini, Muumipappa ja Meri, ja sain todella tutustua naiseen essun takana. 

Nykyään olen sitä mieltä, että Muumimamma on juuri sellainen nainen kuin itse toivon jonakin päivänä olevani: vahva, luova, joustava mutta ei liian - ja ennen kaikkea: hän löytää aina keinot olla onnellinen, sopeutua, selvitä, luoda onnellisuutta silti uhraamatta itseään täysin. Hänelläkin pitää olla jotain omaa, hän raivaa oman tilansa vaikka väkisin. Suosikkikohtani kirjassa on aina ollut se, kun Muumimamma katoaa majakan seinälle maalaamaansa puutarhaan.... (tykkäsin siitä jo silloin, kun en vielä itse ollut äiti!!) Ja huumorintajussakin Muumimammalta löytyy, ei niinkään vitsinkerrontamielessä vaan humoristis-sympaattista asennoitumista elämään.


Day 17 – Favourite quote from your favourite book


"Seuraavana keväänä minun on herättävä ennen muita. Silloin saa olla hetken rauhassa ja tehdä mitä haluaa." 
- Muumimamma -

P.S. Myös tuon ensimmäisen sarjakuvaruudun puhekupla kävisi lempisitaatista. Saksaa puhumattomille suomennos: "Kirjoja! Nyt kaikki kyllä järjestyy."