bg

Free background from VintageMadeForYou

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Gorgeous - upea tunnustus

Sain joku aika sitten Lumiomenalta aivan ihanan tunnustuspalkinnon. Kiitos Katja! Oli todella kannustavaa tulla muistetuksi - ja vieläpä näin pian! 


Tunnustus lähtee eteenpäin Ankille, Kirsille, Naakulle, Booksylle ja Katalle. Kiitos mainioista blogeista!
Tunnustukseen liittyy myös haaste. Syy siihen että nyt vasta pistän tämän tunnustuksen kiertoon, on se että blogini on niin uusi joten halusin vähän aikaa "mutustella" millaiseksi blogini muotoutuu. Nyt olen mutustellut ja valmis vastaamaan:

1. Milloin aloitit blogisi?
- Helmikuussa 2011. Eli keltanokka olen :)


2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
- Kirjoista jotka olen lukenut, kirjoista jotka haluaisin lukea,  välillä vaihteen vuoksi myös elokuvista, teatterista, musiikista, taiteesta, kulttuurista, ihmiselämästä yleensä... siis aiheesta kuin aiheesta ja sujuvasti myös sen vierestä. Pääpainona kuitenkin kirjat.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
- Tjaa, sitä pitäisi kysyä teiltä! Mutta itse olen sitä mieltä että lukumakuni on jokseenkin laaja: olen kiinnostunut monista asioista, ja se myös näkyy kirjoissa joita luen: kaunoa meiltä ja muualta, uutta, vanhaa ja tosivanhaa, lasten ja nuorten kirjallisuutta, fantasiaa, scifejä, elämäkertoja, muistelmia ... oma lukunsa ovat tietokirjat: tähtitiedettä, hiukkasfysiikkaa, historiaa, kansatiedettä, matkakirjoja, taidetta, kulttuuria, askartelukirjoja...  oikeastaan ainut mitä ei suuremmin tule luettua, ovat dekkarit, ihan kevyt rakkaushömppä (tyyliin Nora Roberts) ja, jostain kumman syystä, novellit. Viimeksimainitun suhteen yritän parantua asenneongelmastani... sitten joskus, kun ehdin.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
- Äitini oli legendaarinen lukutoukka joka luki 300+ kirjaa vuodessa ja piti lukemisistaan myös blogia. Hänen kanssaan saatoimme puhua kirjoista tuntitolkulla. Äidin yllättäen kuoltua viime syksynä jäin kaipaamaan kirjakeskustelujamme. Kun menin nettiin, oli haikea olo kun tiesi ettei hänen blogiinsa ole päivityksiä tullut... niinpä aloin käydä muissa kirjablogeissa. Niitä (siis teidän blogejanne, rakkaat ystävät) lukiessani monta vuotta "puolijäässä" ollut lukuintoni virisi jälleen. Ja kun luin, niin halusin myös jakaa lukuelämykseni. Joten voisinpa sanoa, että blogin aloittaminen on osa surutyötä. 

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
- En varsinaisesti muuttaa, mutta laajentua. Tulevaisuudessa haluaisin mm. esitellä suosikkikirjojani vuosienkin takaa. Listafriikkinä haluan / aion myös laatia teemoja, joista kertovia kirjalistoja kartutan sitä mukaa kun niitä tulee vastaan. Ja juu, tulihan sittenkin mieleeni mitä haluaisin muuttaa: HALUAISIN PYSTYÄ OSALLISTUMAAN KAIKKIIN IHANIIN HAASTEISIIN! Valitettavasti se jäänee haaveeksi, koska, kuten kaikki tiedämme, aika on rajallista ja kiinnostavia kirjoja niiiiin paljon. 

Foontastic.com - Orkut Scraps Codes

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Kevättä kirjoissa

Jenni esitteli blogissaan kevätkirjoja. Idea on niin ihana, että päätin kantaa korteni kekoon. Tässä siis muutama kirja, joista tavalla tai toisella huokuu kevät:


Tove Jansson: Näkymätön lapsi. Lyhyitä tarinoita, oikeastaan novelleja, joista ensimmäinen on iki-ihana Kevätlaulu - tiedättehän: sen jossa Titi-Uu saa nimen. Mitä ihastuttavinta luettavaa kevätkiireiden välissä, tai vaikka tenttisumaan / kirjoituksiin pänttäävälle välipaloiksi. 


Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa. Tyttären ylioppilasjuhlia pukkaa, äidillä on Alzheimer ja itsellä ei aikaa edes huomata, että kevät tulee ja menee. Kaunis ja ajatuksia herättävä kirja naisista murrosvaiheessa.

Sitten pari, joita en ole vielä lukenut, mutta jotka kuuluvat omaan kevätkirjapinooni:


Majgull Axelsson: Huhtikuun noita. Desirée makaa sairaalassa. Hän on niitä vammaisina syntyneitä, jotka 50-luvulla suljettiin laitoshoitoon pois silmistä. Hän ei osaa kävellä eikä puhua, mutta hänellä on muita kykyjä. 

Desiréen äidin kolme kasvattitytärtä eivät tiedä hänen olemassaolostaan, mutta eräänä päivänä he saavat kukin salaperäisen kirjeen. Se pakottaa heidät muistamaan, miten heidän kauan sitten oli jätettävä kasvatuskotinsa, ainoa turvansa. Lääkäri Christina silmäilee sormiaan – näkyykö, että joku mursi ne tahallaan? Fyysikko Margareta muistaa, kuinka epävarmana 17-vuotiaana ryhtyi suhteeseen opettajansa kanssa. Narkomaani Birgitta taas muistaa lauseen, jota hän on hokenut koko ikänsä: ”Ei se minun vikani ollut!” 


Armas K. Baltzar: Sadeaika"Heidän välillään vallitsee rauha. Kehräävissä tanssiliikkeissä noudatetaan sallittuja rytmejä, jotka raollaan olevien tunteiden ja mustien seinien heijastuksissa lähettävät pieniä, lempeitä säteitä ympärilleen: kutsun rakkauteen. Kauniin elämän lupauksen. Kutsun ikuiseen ystävyyteen. Näkyvän ja näkymättömän elämän maahan." Sadeaika on tämän ajan versio Romeosta ja Juliasta. Tarina kertoo siitä kuinka rakkaus voittaa kaikki esteet. 


Joanne Harris. Pieni suklaapuoti. Vianne Rocher on asettunut tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiseen Lansquenetin kylään ja perustanut suloisen suklaapuodin aukiolle kirkkoa vastapäätä. Käsintehdyt makeiset ja maailmaa nähneen naisen elämänilo saavat monet purkamaan sydäntään mieluummin kaakaokupin ääressä kuin kirkossa. Mutta pääsiäisen suklaa-festivaali on kylän papille sentään liikaa!

Oman kevääni kohokohta on pääsiäinen. Oman tärkeän osastonsa kevätkirjojen joukossa muodostavat siihen liittyvät kirjat:


Juha Nirkko: Pääsiäinen. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia.


Jose Saramago: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi. Saramagon tulkinta evankeliumien tapahtumista onkin hyvin omaperäinen ja haastava. Hänen lähtökohtanaan on ollut antaa Jeesuksen itsensä kertoa niistä ja myös omasta epävarmuudestaan, suhteestaan Jumalaan, siitä minkä hän näki tehtäväkseen. 


Marianne Fredrikson: Marian Evankeliumi. Naisnäkökulma pääsiäisajan tapahtumiin.

Ja lopuksi yksi, joka ei suorastaan liity kevääseen, mutta olisi täydellistä luettavaa kun ulkona kevätmyrsky riehuu:


Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija. "Myrskyluoto-sarja on kuin paluu hyvää tekevään yksinkertaisuuteen." - Turun Sanomat.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Erlend Loe: Volvon kuorma-autot


Kun von Borring nousi kalliolta tuona keväisenä aamupäivänä vuonna 1929, hän oli aivan eri ihminen kuin se, joka oli istahtanut samaan paikkaan muutamaa minuuttia aiemmin. Hän ei enää ollut se sairaalloinen ja yksinäinen lapsi, joka hän aina ennen oli ollut. Hän oli saanut miljoonia uusia ystäviä, eikä hän myöhemmin maalialueelle kävellessään välittänyt lainkaan liikunnanopettajan kylmästä niskojen nakkelusta eikä luokkatovereiden ivallisesta naurusta. Hänestä oli tullut se, joka hänestä pitikin tulla.
Jotkut näkevät Jeesuksen ja muuttavat suuntaa elämässään.
von Borring näki linnun.

Erlend Loe: Volvon kuorma-autot
Alkuteos: Volvo lastvagnar, 2005

Maj-Britt on 92-vuotias värmlantilainen leskirouva, jolta on eliniäksi evätty oikeus undulaattien pitoon. Täyttääkseen undulaattien jättämän aukon elämässään hän hankki harrastuksia: asioiden vastustamisen netissä, reggaen kuuntelun sekä hasiksen polttelun. Lisäksi hän aina tilaisuuden tullen kiusaa rippikoulutoveriaan von Borringia, joka asustaa metsikön toisella puolen. von Borring on vakaumuksellinen partiolainen ja luonnonystävä, jonka elämän suurin rakkaus ovat linnut. Varsinainen tarina alkaa, kun metsästä esiin tupsahtaa Loen aiemmasta kirjasta karannut antisankari Doppler poikansa ja hirviystävänsä kanssa. Dopplerista tulee vuorotellen kummankin vanhuksen "opetuslapsi" heidän yrittäessään auttaa elämänsä suunnan hukannutta norjalaisressukkaa.

Yllämainittujen lisäksi kirjassa on neljäskin keskeinen henkilö: kirjailija Erlend Loe, joka istuu sepittämässä tätä kirjaa. Sepittämisen ohessa hän kertoo laveasti asioita asioiden vierestä, lähettelee terveisiä kriitikoille, saa itsensä kiinni asia- ja klaffivirheistä tekstissä, äityypä välillä pitämään palopuheitakin junavuorojen vähentämistä ja muita kuohuttavia asioita vastaan. Ja tietysti myös pohdiskelee kirjoittamisen vaikeutta ja haasteita:

"Ehkä teksti on karkaamassa hallinnastani. Jos niin käy, olen vain iloinen. Asiat karkaavat aivan liian harvoin minun hallinnastani. Sanotaanko vaikka näin: minä toivon, että teksti karkaa hallinnastani, mutta en vieläkään rohkene uskoa, että niin todella käy.


Tarinautti lokikirjaan: Lukiessa tuli useampaan otteeseen ihmeteltyä, onko tämä romaani vai kirjailijan egotrippi. Koko kirjan luettuani voin todeta sen olleen molempia. Sanonpa siis muutaman sanasen kummastakin.

Aloitan tarinatasolta: aineksia kirjassa oli vaikka kuinka, niistä olisi helposti saanut vaikka kymmenen romaania. Nyt kaikkea oli kauheasti, mihinkään ei ehditty kunnolla keskittyä. Ja se oli harmi: juuri kun ehti innostua aiheesta, siitä jo hypättiinkin johonkin aivan muuhun. Toisesta kirjasta karanneiden henkilöiden istutus tarinaan ei aukea niille, jotka eivät ole lukeneet kyseistä kirjaa. (Ei auennut ainakaan minulle, ehkä jollekin toiselle aukesikin.) Olisin toivonut enemmän keskittymistä ja karsimista, jonkinlainen selkäranka tarinaan olisi ollut kiva saada.
Sitten se egotrippi. Ensin se huvitti, sitten alkoi ärsyttää: mokoma itseriittoinen törppö! Mutta Loepa tiesi mitä teki: tarpeeksi pitkälle vietynä se alkoi taas viehättää. Loppujen lopuksi juuri egotripistä tulikin se juttu, joka kirjasta jäi parhaana antina käteen.

Summa summarum: hirtehinen veijaritarina kolmesta eikun neljästä oudostalinnusta, jotka kukin tavallaan ovat päässeet pakoon keskivertoihmisen oravanpyörästä. Suosittelenko? Suosittelen ainakin niille, joilta asiat karkaavat hallinnasta aivan liian harvoin.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa


Näytti siltä kuin se olisi ollut kokonaan toinen kaupunki, nuo ihmiset jotka elivät ja tekivät työtä sen talon vieressä, jossa hän asui. Ja olivatko he todella niin erilaisia? Kaikki ihmiset leirissä käyttivät samanlaisia vaatteita, samoja pyjamia ja kangaslakkeja, kun taas ihmiset jotka vaelsivat hänen talossaan (lukuunottamatta Äitiä, Greteliä ja häntä itseään) käyttivät erilaisia ja eri tavoin koristeltuja univormuja ja koppalakkeja tai kypäriä ja punamustia käsivarsinauhoja ja kantoivat aseita ja näyttivät aina kamalan vakavilta, niin kuin se kaikki olisi ollut kauhean tärkeää, eikä kukaan olisi saanut olla siitä eri mieltä.
Mutta mikä se ero oikeastaan oli? Bruno ihmetteli itsekseen. Ja kuka päätti, ketkä käyttivät raidallisia pyjamia ja ketkä käyttivät univormuja?

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
Alkuteos: The Boy In The Striped Pyjamas, 2006

Kirjan takakansi on kovin salaperäinen eikä paljasta juonesta mitään, mutta koska jo kirjan kansi kielii, mistä on kysymys, en ala sitä salailla. Koska kirja on nuorille suunnattu, paljastuu jutun juju joka tapauksessa aikuiselle jo alkumetreillä... 

Bruno on 9-vuotias poika, jonka Isä saa ylennyksen komendantiksi, ja sen myötä perhe muuttaa pois Berliinin kodistaan. Uusi kotipaikka  ei ole Brunosta yhtään hauska, vaikka sitä kaikki vitsiksi sanovatkin. Bruno kaipaa katkerasti takaisin Berliiniin, jonne jäi kaunis koti ja pojat joitten piti olla hänen parhaat ystävänsä elämän loppuun asti. Aus-vitsissä Brunolla ei ole leikkitovereita lainkaan. Naapurissa asuu kyllä paljon lapsia, mutta heidän ja Brunon välillä on piikkilanka-aita, eikä pyjamalapsia koskaan kutsuta päivälliselle heille. Brunolla on siis yksinäistä ja kuolettavan tylsää, kunnes hän kerran löytöretkeillessään löytää aidan toiselta puolelta pojan. Pojan nimi on Shmuel ja hänestä tulee Brunon uusi ystävä... paras ystävä elämän loppuun asti.

Tarinautti lokikirjaan: Luettuani reilussa viikossa kolme kirjaa ikääntymisestä ja kuolemasta löysin itseni nuortenosastolta etsimässä "jotakin kevyttä". Jotakin kevyttä tämä ei ollut, unohtumaton Lukuelämys kyllä. Siitä huolimatta, että Bruno oli naiiviudessaan hetkittäin suorastaan epäuskottava (vaikka tuskinpa sen ajan Saksassa lapsia suorastaan kannustettiin omilla aivoilla ajatteluun ja asioiden kyseenalaistamiseen... ikävä kyllä).

Bruno katselee maailmaa niin viattomasti, että se korostaa tarinan raadollisuutta - mm. Bruno pohdiskelee, kummasta käsivarsinauhasta itse tykkäisi enemmän, sellaisesta kuin hänen isällään vai sellaisesta kuin Shmuelilla. Paljon olen aiheesta kirjoja lukenut, mutta tästä näkökulmasta en koskaan ole holokaustia katsellut. Nuorille suunnattuna se vääntää asioita rautalangasta, välillä ärsyttävyyteen asti, mutta ainakin varmistuu että kaikki lukijat hoksaavat missä mennään. Toisaalta välillä käännetään katse hienotunteisesti toisaalle: lukija ei koskaan saa tietää, mitä Pavelille oikeastaan tapahtui. Ja kuten oikeassakin elämässä: moni asia jää hieman epäselväksi, niiden epämääräisten keskustelunpätkien varaan jotka vanhempien keskusteluista kuullaan.

Summa summarum: suosittelen. Tämä kirja tuskin jättää kylmäksi ketään.

P. S. Luetut-blogin Mette kirjoittaa omassa arviossaan tästä kirjasta niin hienosti, että oli aivan pakko lainata häneltä loppulause tähän:

Niin, tämä ei ole lasten kirja. Toivoisin, etteivät lapset lukisi kirjaa, joka tekee heidän sisälleen kirkkaan kuplan, ja se kupla on täynnä surua. Sellaiselle surulle on paikka vain aikuisen sisällä. Pitäkää tätä varoituksena.

Jean Giono: Mies joka istutti puita


Nuoret koivikkonsakin hän näytti minulle. --- Niitä hän oli istuttanut kaikkialle laaksoihin, joissa hän aavisti - ja aivan oikein - vesisuonten kulkevan lähellä pintaa. Ne näyttivät herkiltä kuin nuoret pojat, mutta samalla hyvin päättäväisiltä ja tulevaisuudenuskoisilta.

Jean Giono: Mies joka istutti puita
Alkuteos: L'homme qui plantait des arbres 1954

Ollessaan vuonna 1913 patikoimassa Provencen syrjäisillä vuorilla kirjailija saapui lohduttomalle seudulle, jossa ei ollut puita eikä vettä. Hän kertoo kuinka kohtasi vuorilla asuvan yksinäisen paimenen, joka oli alkanut istuttaa alueelle puita. Kirjailija piti sitä hauskana harrastuksena, ei sen kummempana. Mutta vuodet kuluivat, ja seudulle palatessaan hän sai nähdä, mitä miehen "harrastus" oli saanut aikaan. Seutua tuskin tunnisti samaksi, ja kirjailija ymmärsi, että miehen vuosikymmeniä kestänyt puurtaminen oli saanut aikaan ihmeen.

Gionon kirja on yksi vihreän liikkeen kulttikirjoista. Ilmestyttyään se sai aikaan metsänistutusliikkeiden ryöpyn eri puolilla maailmaa. Myös "Manosquen erakkona" tunnettu Jean Giono on kertonut jo poikasena kantaneensa taskuissaan tammenterhoja ja tunkenut niitä kasvamaan milloin mihinkin. Aikuisena hän kirjoittikin joukon kirjoja, joilla halusi lisätä ihmisten rakkautta puihin ja halua suojella niitä. 

Tarinautti lokikirjaan: Luin tästä kirjasta Hannan blogissa, ja vanhana hippinä hankin sen samantien tassuihini. Sen luettuaan alkoi heti tehdä mieli mennä keräämään männynkäpyjä... todella inspiroiva, ilahduttava, optimisimia tihkuva tarina siitä miten yksi ainut ihminen voi muuttaa maailmaa - konkreettisesti ja parempaan suuntaan. Eikä siihen tarvita edes mitään poikkeuksellisia kykyjä - paitsi mikäli kärsivällisyys on poikkeuksellinen kyky... Suosittelen ehdottomasti kaikille, joitten toisella olkapäällä istuu pieni maailmanparantaja ja toisella olkapäällä kyynikko, jonka mielestä kaikki on turhaa.Kiitos Hannalle blogisavusta! Tämä kirja on pieni helmi.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko


Kari Hotakainen: Iisakin kirkko, 2004

Iäkäs leskimies tuupertuu kesken kauppareissun ja herää sairaalassa, jossa hänelle kerrotaan kuinka pieni verivana oli päättänyt virrata päässäni vapaasti hävittäen tieltään kaikki sen kulkua haittaavat tiedostot. Samalla kun hänen muistinsa palailee pätkittäin, hän käy läpi elämäänsä ja ymmärtää, että ei voi kuolla ennen kuin suorittaa Tehtävän, joka on kesken: hänen on  kerrottava keski-ikäiselle pojalleen, että Jumalaa ei ole.  Paitsi paatunut ateisti, vanhus on myös pesunkestävä kyynikko ja 24 karaatin jäärä, ja pojan uskoontulon hän kokee lähestulkoon henkilökohtaisena loukkauksena. Koska poika on parhaillaan Pietarissa entisöimässä Iisakin kirkkoa, vanhuksen on  matkustettava Venäjälle missiotaan toteuttamaan. Mutta aivoverenvuodon jälkitilassa missioiden toteuttaminen ei olekaan yhtä yksinkertaista kuin kaikki oli ennen.

Tarinautti lokikirjaan: En ole ennen lukenut Hotakaista, vaikka aikonut olen siitä pitäen kun luin jostain lehdestä haastattelun hänestä ja ajattelin että onpas fiksu. Kun viime kirjastoreissulla törmäsin tähän kirjaan, päätin ottaa tilaisuudesta vaarin. Ja aikamoisen vaarin otinkin... Hotakaisen kirja on sekoitus hauskaa ja vakavaa, tilannekomiikkaa ja ihmissuhdedraamaa. Uskosta puhutaan suoraan ja kieroon, ateismi vs. usko käyvät koko kirjan ajan kamppailua jota kumpikaan ei selkeästi voita. Voin kuvitella, että tämä kirja herättää kuumia tunteita kaikissa, joilla on järkkymätön mielipide asiasta - puolesta tai vastaan. Itse nautin tästä jaakopinpainista. Oli virkistävää lukea suomalaisen mieskirjailijan kirjoittavan "henkimaailman hommista" ilman selkeää puolenvalintaa.

Vaikka kirja alkaa raflaavasti julistamalla, että Jumalaa ei ole, sen on nimenomaan tarkoitus raflata, eikä viimeisellä sivullakaan käy selväksi onko vaiko eikö. Ja se oli minusta hyvä. Kirja antoi kaiken hassuttelun lomassa runsaasti ajattelemisen aiheita ikuisuuskysymyksistä, mutta oikeaa vastausta Hotakainen ei uskottele tietävänsä. Hän itse on sanonut Sana-lehden haastattelussa:

– Jotta aihe olisi kiinnostava, siinä täytyy olla tarpeeksi kitkaa. Kristinuskon kiinnostavimmat hetket ovat, kun sitä koetellaan. Niin sanotussa riivatussa tilassa olevaa on mielenkiintoisempaa kuvata kuin seesteistä ihmistä. Jos ihmisellä menee hyvin, usko on kuin ulkovaate, jota ei ole koskaan kokeiltu oikeassa säässä, kirjailija pohtii.

Tässä kirjassa plussat ja miinukset menivät kohdallani suurinpiirtein tasan: oli paljon sellaista josta pidin, ja yhtä paljon sellaista mistä en pitänyt. Poliittiset lääkehoureet ja lähihistorialliset palopuheet kuuluivat jälkimmäisiin. Kirjan loppupuolella orastava rakkaustarina oli minusta turha lisuke. Pieni pettymys minulle oli myös se, että Iisakin kirkko vain vilahteli tarinassa, odotin sen liittyvän tarinaan muutenkin kuin kulissina isän ja pojan kipuilevan suhteen tragikoomiselle huipentumalle. Eikä se olisi edes mitään mahtipontista kulissia kaivannut. Isän ja pojan tulehtuneet välit ja maailmankatsomusten törmäys oli herkullista luettavaa: kärjistävää, paikoin jopa ilkeää ja silti ah! niin herkkää.

"Pää kiehui kuin kattila ilman vettä. Vuosikausia minä mietin junissa, mikä minua vaivaa... en jaksanut olla minä, joka asuu minäminä-maassa. En jaksanut seistä omillani. En jaksanut yksin pimeässä. Halusin kaatua taaksepäin. Halusin huojua eteenpäin. Halusin että joku ottaa vastaan. Halusin jakaa elämäni. Halusin, että minulla olisi me. En jaksanut olla minä."
Poika lysähti sohvalle.
Teki mieli mennä hänen viereensä. En mennyt. 
Teki mieli sanoa, että no, mutta en kehdannut.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Haaste: Maahanmuuttotarinat

Törmäsin Kirjavassa kammarissa aivan hulppeaan haasteeseen: vuoden aikana luetaan maahanmuuttoaiheista kirjallisuutta! Itsekin maahanmuuttajana eläneenä ja nyttemmin sellaisen kanssa elävänä en tietenkään edes yrittänyt vastustaa kiusausta...


Alkuperäinen haaste löytyy englanniksi Books In The City- blogista, jossa myös voi halutessaan virallisesti ilmoittautua leikkiin. Tässä vielä säännöt suomeksi (Kirjavan kammarin Karoliinalta kopsattu, kiitos ja anteeksi!):
  • Haasteeseen kelpaavissa kirjoissa tulee olla maahanmuuttajan tarina, joka voi tarkoittaa kertomusta itse maahanmuutosta, kokemuksia maahanmuuttajana tai maahanmuuttajien lasten tarinaa.
  • Haasteessa on kolme tasoa:
    • "Juuri laivasta noussut": lukee 1-3 teemakirjaa vuoden aikana
    • "Onko tämä minun maani?": lukee 4-6 kirjaa teemakirjaa vuoden aikana
    • "Täysin integroitunut": lukee 6+ teemakirjaa vuoden aikana
  • Alkuperäistä tasoa voi korottaa tarvittaessa vuoden mittaan.
  • Haasteeseen voi sisällyttää kaikenlaisia kirjoja: romaaneja, novelleja, sarjakuvateoksia, tietokirjallisuutta, äänikirjoja ja sähköisiä kirjoja.
  • Kirjojen uudelleenlukeminen ja päällekkäisyydet muiden haasteiden kanssa ovat sallittuja
Eikä eukolla päätä palele: tähtään sumeilematta "täysin integroituneen" tasolle. Nyt siis alkaa kuumeinen kirjojenmetsästys...Vinkkejä ja suosituksia otetaan vastaan!

Ihanaisten naisten päivä!

womens day comments and orkut scraps

Tänään juhlitaan meitä naisia. Päivän kunniaksi elämänohje kaikille naisille ja miksei miehillekin...

Tärkeää tässä elämässä on nöyryys ja intohimo. 
Minkä teetkin, tee takapuoli savuten, syöksy siihen suorin vartaloin kahdella kierteellä, 
koska vain siten lunastat itsekunnioituksesi. 
Ja jos kaadut, nouse ylös , pane heftaa polveen ja etene taas. 
Ja jos kaadut aina vain, ajattele että kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä, 
niin suoraan mahalleen ja näköalapaikalle. 
Sillä autuaita ovat ne jotka osaavat nauraa itselleen, koska heillä ei tule hupia puuttumaan. 

Aino Suhola


Kaunista päivää kaikille, toivottaa Tarinautti (ja nauttii elämästä niin kuin naisen tulee.)
**********************************************************************************

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Joel Haahtela: Elena


Jään kadun kulmaukseen katsomaan Elenaa ja tiedän, ettei hän näe minua. Minä näen hänet, koska hän istuu valossa ja niin minä todellakin hänet näen: kirkkaana ja valoisana tässä pimeässä illassa.

Joel Haahtela: Elena, 2003

Mies tulee puistoon joka päivä samaan aikaan, ja odottaa nähdäkseen naisen. On talvi. Miehen mieli on täynnä naista, jota hän ei tunne ja joka ei tunne häntä. Tulee kevät, tulee kesä ja kaupunki tyhjenee. Myös Elena lähtee. Ilman Elenaa mies on hukassa, hänenkin on lähdettävä. Syksyllä Elena palaa ja kaikki selviää. Miehellä on taas toivoa. Ja pian sataa lunta.

Tarinautti lokikirjaan: Olen vierastanut Haahtelaa, mutta Lumiomenan vastustamaton kuvaus sai minut  lukemaan tämän. Alussa kirja ärsytti, sitten se vei mennessään ja lumosi. Vähäeleinen kerronta, herkkä tarina, salaperäisyys joka verhoaa yhtä lailla Elenan kuin kertojankin... Ja se kieli! Haahtelalla on ihailtava taito loihtia muutamilla sanoilla hetkiä, joissa on kokonainen maailma, tavoittaen kaiken taakse kätkeytyvän olennaisen: tunnelman, tunteen.

Kävelen paikkoihin, joissa en ole ennen käynyt, muurien taakse pihoille. Käyn rautatieaseman vieressä olevalla joutomaalla, jossa on romua ja rikkinäinen flyygeli. Se seisoo keskellä hiekkakasaa, enkä voi ymmärtää miten se on siihen joutunut. Soitan sillä muutaman epävireisen sävelen, mutta moni kosketin puuttuu ja linnut säikähtävät sen ääntä.

Summa summarum: Haahtelan kirja on kuulas kuin runo, kaunis ja haikea kertomus kaupungin kastanjapuiden varjosta.  Tämä on kirja, joka tekee mieli aloittaa alusta heti kun on lukenut sen loppuun.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Outi Alm: Hemingwayn naiset


Hän taittelee lehden. Siitä ei löydy mitään, mikä vaatisi häneltä erityistä ärtymystä. Siis sen kaiken tavanomaisen lisäksi. Tavanomaisiin hän laskee sodat, arvovaltakiistat, dopingin,onnettomuudet, kykenemättömät johtajat, jatkuvan säästämisen ja rahapulasta valittamisen... Hän huomasi jo aikaa sitten, että hän joutuisi elämään jatkuvassa ärtymyksen tilassa, jos kyseiset asiat saisivat hänet tolaltaan. Eikä hänen ärtymyksensä kiinnostaisi ketään. Vain hän itse tuntisi sen lisääntyneenä mahahappojen erityksenä ja sydämen epätasaisena sykkeenä. 
Minä olen luonut selviytymisstrategian, hän ajattelee. Toisaalta sitä voisi kutsua myös välinpitämättömyydeksi.


Outi Alm: Hemingwayn naiset, 2007


Kaisa on 80 ja risat, elää niin kuin itse haluaa ja harrastaa lähinnä sukulaistensa ärsyttämistä. Hänen eristävä kuorensa raottuu, kun hän tutustuu Haaveilijaan: viisikymppiseen petettyyn ja jätettyyn kirjastonhoitajaan Maijaan. Maija hakee lohtua pullosta ja yrittää ymmärtää miksi hänen "kypsä ikänsä" ei olekaan sellainen kuin piti. Naisia yhdistää kiinnostus kirjallisuuteen, varsinkin Hemingway kirvoittaa pitkiä keskusteluita joiden valossa naiset peilaavat omaa ja toistensa elämää.
Tämä on ns. keskusteluromaani. Puhetta riittää, muistoja kerrotaan ja naiseutta pohdiskellaan. Kirjassa ei (loppua lukuunottamatta) tapahdu paljonkaan, käydään kahvilla naapurissa ja nyrjäytetään nilkka. Painopiste on menneisyyden ymmärtämisessä, elämän välitilinpäätöksessä joka ei välttämättä jääkään pelkäksi välitilinpäätökseksi...

Tarinautti lokikirjaan: Hemingway on minulle kirjailijana melko tuntematon. Olen lukenut häneltä vain yhden kirjan eikä sen jälkeen ole tullut luettua toista. Osasyy siihen, miksi luin tämän kirjan, olikin se että toivoin sen tekevän Hemingwaysta minulle tutumman, jopa innostavan lopultakin lukemaan häntä lisää. Mutta ei se toiminutkaan niin. Olo oli kuin lukupiirissä (tai jopa kirjallisuusterapiaryhmässä) jossa ruoditaan itselle tuntematonta kirjaa. Naisten henkilökohtaisten muistojen osalta taas tuntui, kuin katselisi talk showta jossa showemäntä haastattelee kovia kokenutta studiovierasta. Riipaisevaksi tarkoitettu sotalottamuistelokin jotenkin lätistyi (olihan se ollut kauheaa), mihinkään ei päästy - tai siis minä en päässyt - tarpeeksi syvälle sisään. Myös kirjan dialogi vaivasi. Se ei ollut mielestäni luontevaa vaan paperinmakuista ja jäykkää. Ainakaan muiden kuin kirjastonhoitaja-Maijan en osaa kuvitella puhuvan niin.

Kirjassa oli kyllä myös paljon hyvää. Parhaimmillaan Alm on pohdiskellessaan naisen vanhenemista ja ihmisten välisen aidon kohtaamisen vaikeutta. Alm on sanonut haluavansa kirjoissaan puhua aiheista joista ei ole korrektia päivälliskutsuilla puhua, ja sen hän tekeekin. Almin feminismi osuu myös ongelman ytimeen, kun on puhetta naisille niin yleisestä suorituspakosta, loputtomasta täydellisyyden tavoittelusta:

- Yritätkö sinä sanoa, että naisen pitää tyytyä pieneen paikkaansa eikä tähytä tähtiä?
-En todellakaan. Nimenomaan pitää tähytä tähtiä eikä pölypalloja. 
- Entä jos tähyää liian korkealle?
- Ja pudota mätkähtää maahan?Eikö niin käy jokaiselle joskus? Ei se ole vaarallista, mutta katkeruus on. 


Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin pettymys. Kuten jo yllä mainitsin, kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljon mikä sinänsä ei tietenkään haittaa ja voi olla jopa hyvä, jos draama ja dynamiikka kumpuavat henkilöistä itsestään. Siihen valitettavasti ei pelkkä menneitten muistelu riitä, siihen tarvittaisiin voimakasta sisäistä ristiriitaa joka ei kummankaan henkilön kohdalla ole tarpeeksi vahva. Samoin (nyt tulee juonipaljastus, jatka lukemista seuraavasta kappaleesta jos aiot lukea kirjan!) Kaisan isän henkilöllisyyden arvailu jäi jotenkin irralliseksi. Se olisi minusta kannattanut joko jättää kokonaan pois tai viedä vielä pitemmälle, millä en tarkoita sitä että Ernestin osuus asiaan olisi pitänyt varmistaa, vaan  sitä että Hemingwayn elämä naisjuttuineen olisi pitänyt leipoa mukaan tarinaan. Samalla kirjan nimi olisi saanut enemmän vastinetta sisällöstä. Hemingwayhän oli käsittääkseeni värikkään elämän elänyt värikäs persoona, se olisi ollut omiaan hiivaksi joka olisi kohottanut taikinan. Nyt se jäi taikinaksi. Harmi.

P.S. Tämä on siis minun näkemykseni, jonka tunnustan osittain epäreiluksi koska en tunne Hemingwayn tuotantoa tarpeeksi hyvin. Olisikin mukava kuulla, mitä Hemingwaysta pitävät ja / tai hänen kirjansa paremmin tuntevat tästä romaanista saivat - ja vastaavasti, onnistuiko joku Hemingwayta tuntematon nauttimaan kirjasta enemmän kuin minä. Kommentoikaa!

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Alan Bennett: Epätavallinen lukija


Hän oli jo aika taitava vilkuttamaan lukiessaan, temppu onnistui hyvin kun piti kirjan ikkunan alapuolella ja katseensa siinä eikä väkijoukoissa. Herttua ei tietenkään pitänyt vähääkään siitä että hän luki, mutta hyvänen aika kuinka se helpotti.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Alkuteos: The uncommon reader, 2007

Mitä tapahtuu, kun Englannin kuningatar hurahtaa kirjoihin ja hänestä tulee pesunkestävä lukutoukka? Hovissa ei kuningattaren lukemista katsota ollenkaan hyvällä silmällä: se oli harrastus, ja hänen työnsä luonteeseen kuului se, ettei harrastuksia ollut. 

Kun kuningattaren lukuvimma vain pahenee, hoviväki kyllästyy päivittelyyn, käärii hihansa ja juonittelun monivuosisataisella kokemuksella yrittää vieroittaa Hänen majesteettinsa rakkaista kirjoistaan. Kirjoja katoilee, kirjastoauto lakkautetaan "budjettisyistä" ja kun kuningatar palaa yhdeltä pakollisista työmatkoistaan, jopa hänen omakätisesti nimittämänsä kirjallinen amanuenssi on kadonnut kuin tuhka tuuleen!
 Mutta kuningattaren luonteeseen puolestaan ei kuulu periksiantaminen, vaikka kirjallisuusharrastuksen vastustaminen ulottuu jopa kuninkaallisiin koiriin:

Aina kun Hänen majesteettinsa pudotti kirjan lattialle, ensimmäinen paikalle ehtinyt koira kävi oitis sen kimppuun, riepotteli sitä suussaan, kuolasi märäksi ja kantoi johonkin palatsin peränurkkaan, jossa sen saattoi nautinnollisesti repiä riekaleiksi. James Tait Black-kirjallisuuspalkinnosta huolimatta se oli ollut Ian McEwanin kohtalo, ja jopa A.S. Byattin.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli todella virkistävää luettavaa! Samaistuminen kuninkaalliseen on nyt helpompaa kuin koskaan: kukapa paatunut lukutoukka ei tietäisi, miltä tuntuu kun työ haittaa harrastustoimintaa... tosin kuningattaren kyseessä ollen paheksunnan mittasuhteet ovat myös aikamoiset. Tosin satiiri olisi vamasti vielä mehukkaampi, jos olisin britti ja tuntisin luuytimissä asti monarkian arvovallan. Mutta joka tapauksessa Epätavallinen lukija oli nautinto lukea. Suosittelen!

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

José Saramago: Elefantin matka


Menneisyys on valtava kivikko, jonka poikki monet haluaisivat kulkea kuin moottoritietä, kun taas toiset etenevät kärsivällisesti kiveltä kivelle ja kääntävät ne nurin, koska heidän on pakko saada tietää, mitä niiden alla on. Joskus sieltä nousee esiin skorpioneja tai tuhatjalkaisia, paksuja valkoisia kovakuoriaisen toukkia tai kuoriutumaisillaan olevia perhosia, mutta on aivan mahdollista, että ainakin kerran sieltä ilmestyy elefantti ja että tuo elefantti kantaa selässään hoitajaa nimeltä subhro, joka tarkoittaa valkoihoista, vaikka sana ei sovi millään tavoin kuvaamaan sitä hahmoa, joka ilmestyi portugalin kuninkaan ja tämän valtiosihteerin eteen belemin aitauksessa, sillä mies oli yhtä likainen kuin elefantti jota hänen piti hoitaa.

José Saramago: Elefantin matka
Alkuteos: A Viagem do Elefante, 2008

Tämä kirja ei ole niitä varten jotka viihtyvät moottoritiellä. José Saramago näet kuuluu heihin jotka kääntävät kiviä nähdäkseen, mitä sieltä löytyy. Tämä tosipohjainen tarina Portugalin kuninkaan erikoisesta lahjasta Itävallan arkkiherttualle vuonna 1551 vie lukijan vaivalloiselle matkalle Salomo-elefantin mukana halki puolen Euroopan. Mestarisatiirikko Saramago on myös suvereeni saivartelija, joka tavan takaa eksyy aiheesta milloin pohdiskelemaan kirjailijan työtä, milloin muita sivuseikan sivuseikkoja ihmettelemään. Nobelillakin kunnioitettu kirjailija on tästä itsekin tietoinen ja moneen otteeseen muistaa sitä lukijoiltakin anteeksi pyydellä. 

Itse tarina on yksinkertainen: viedään elefantti Alppien ylitse Lissabonista Wieniin. Tämän kirjan juju ei löydykään juonesta, vaan siitä minkä tilaisuuden satiiriin ja irvileukailuun se antaa. Saramago jakelee piikkejänsä tasapuolisesti kaikille: osansa saavat niin kuninkaalliset, komentajat, elefantin hoitaja, kirkollisen vallan edustajat kuin myös kirjailija itse. Ajatella, jos joutuisimme kuvailemaan ihmisen katoamista yksityiskohtaisesti. Siihenhän tarvittaisiin ainakin kymmenen sivua. Plop.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä Saramagon viimeiseksi jäänyt teos oli minulle hänen ensimmäisensä, ja täytyy myöntää, että hänen tyyliinsä ei ollut ihan helppo päästä sisään. Tiiviisti kirjoitettu kieli, jossa erisnimet kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella ja dialogi on yhtenä puurona pitkien lauseiden sisällä, toi paikoittain hengästyttävyydessään mieleen jääkiekko-ottelun selostuksen: Hänen korkeutensa vaunujen akseli on mennyt poikki, Hyvänen aika, elefantinhoitaja huudahti, Vaunujen korjaaja ja apumiehet asentavat jo uutta akselia, tunnin päästä ollaan valmiit jatkamaan matkaa, Missä se oli, Mikä, Uusi akseli, Saatat tietää paljon elefanteista muttet näytä tajuavan että tällaiselle matkalle ei lähdetä ilman varaosia --- ja niin edelleen. 

Kun kieleen lopulta tottui, siitä vuorotellen tuskastui ja nautti. Mikään elämää suurempi lukuelämys tämä ei ollut, erikoinen ja mieleenjäävä kylläkin - ja ehdottomasti vaivan arvoinen. Voin suositella. (Paitsi niille joitten mielestä Moottoritie on kuuma.)

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Liisa Karakorpi: Salaisten lintujen linnunrata


- Nyt kuu on paistanut etupenkille ja tähti takapenkille, hän sanoi.
Katsoin autoon, ja todellakin: kuu valaisi etupenkin, ja takapenkki oli tähdentuikkeesta kirkkaanvärinen, melkein kuin sateenkaari.
- Voimmekin lähteä vastaan, Multanen ilmoitti.
- Ketä vastaan? Minä kysyin, ja ajattelin: Sateenkaartako? Tähtisumuako,Linnunradan kulkijaa, tuhatvuotista keijua?

Liisa Karakorpi: Salaisten lintujen linnunrata.
Otava 1973

Kolibri ja Joutsen, ihmisnimiltään Kirsi ja Pirjo, asuvat tuiki tavallisessa kerrostalossa. Kun naapurihuoneistoon muuttaa poika, joka onkin oikeasti keiju, tulee kerrostalostakin kaikkea muuta kuin tavallinen: siitä tulee talo, jossa on Salaisten Lintujen Linnunrata - lasten itse rakentama, niin ihmeellinen että siellä viihtyvät myös vanhainkodin vanhukset. Pitää vain varoa Pahaa Lintua, jonka kolea, pahaenteinen huuto kaikuu ilmassa ukkosmyrskyn alla...

Tarinautti lokikirjaan: Parin viime kirjan jäljiltä kaipasin kipeästi jotakin aivan toisenlaista, siispä tartuin tähän. Kun mietin, miten kuvaisin sitä yhdellä lauseella, mieleeni pulpahtivat nämä kolme sanaa: maagista realismia lapsille. Joku voisi tietysti väittää, että kaikki lasten kirjat ja sadut ovat maagista realismia - mutta tästä kirjasta se suorastaan tihkuu! Voin vain kuvitella, kuinka olisin lapsena tästä lumoutunut.... nautin jo valmiiksi, että pääsen lukemaan tätä ääneen omilleni - kunhan vain kasvavat sen verran, että jaksavat keskittyä tarinaan ilman kuvia. 

Draaman kaarta kirjassa ei ole. Kukin lukunsa on oma pieni tarinansa, joista Linnunrata koostuu.  Siispä omiaan vaikka iltasaduiksi. Kirjassa on myös viehättäviä kielellisiä oivalluksia, kuten Hakkuualue ja Kukkuualue... arvaattekin varmaan, kumpi on enemmän Salaisten Lintujen mieleen!