bg

Free background from VintageMadeForYou

lauantai 14. toukokuuta 2011

Tänä iltana Düsseldorfissa...

Täytyy nyt heti tunnustaa, etten oikeastaan ole seurannut euroviisuja vuosiin. Lapsena niitä innolla veljen kanssa seurasimme, ja euroviisuilta olikin yksi tv-vuoden kohokohdista. Sittemmin koko hoito mielestäni lässähti, kun eri maiden musiikkien ja kielten omaleimaisuus vaihtui mitäänsanomattomaan, kaikkialla samanlaiseen poppiin. Tänä(kään) vuonna en esikarsintoja katsellut. Suomenkaan kappaletta en ollut kuullut, ja esittäjää erehdyin kauniiden kasvojen perusteella luulemaan poikabändipoppariksi(!)

Eilen bloggerin tökkiessä päätin kuitenkin vapaahetkeni ratoksi katsella pikkupätkän esikarsintaa Areenalta, asenteella "voipahan sitten haukkua kun on itte nähnyt". Sielutonta perussettiä riittikin Euroopan laidasta laitaan.

Mutta.

Se Oskar.

Tunnustan: tänä iltana istun tiiviisti vastaanottimen edessä ja pidän peukkuja pystyssä Suomelle. En ole ikinä tsempannut viisuissa Suomen biisiä vain siksi että kyseessä on Suomi. Toivon aina sen biisin voittavan, joka on mielestäni paras. Viimeksi jännäsin sydämeni pohjasta Suomen puolesta muistaakseni silloin,kun Anneli Saaristo lauloi La Dolce Vita. Se oli silloin (ja on toki vieläkin) hieno biisi. Mutta Da da dam on jotakin niin hienoa, jota en ole ennen viisuissa kuullut. Jos se pärjää, Euroviisut ovat mielestäni matkalla oikeaan suuntaan.


Ja jos biisi on hieno, niin valloittava on myös sen tekijä. Axel alias Oskari on niin aito ja sydämellinen nuorimies, että oikein sydäntä lämmittää nähdä ja kuulla. Hänelle jos kelle soisin sydämestäni menestyksen ja voiton.

Pakko vielä laittaa tähän Da da damin musiikkivideo, kun se vaaaaan on niin ihana että. (Kuivin silmin en tätä ole vielä katsonut, ja olen katsonut sen noin 5 kertaa.)


Ikimuistoista viisuiltaa kaikille! Tänä iltana Düsseldorfissa Kirkkonummen lahja Euroopalle laulaa numerolla 1...

P.S. Kommentoikaahan rohkeasti ja kertokaa, millaisia tunteita viisut ja Paratiisin Oskari teissä herättävät. (Eri mieltäkin saa ilman muuta olla, makuasioistahan ei tunnetusti voi kuin kiistellä... ;D

perjantai 13. toukokuuta 2011

Susan Fletcher: Noidan rippi



Maailma kuiskaa, ja sitä pitää kuunnella. Ja jollei kuuntele, huomaa juoksevansa vyötäröä myöten hangessa juopon valitusvirsi korvissaan, ja minä tiesin mikä totuus oli - tiesin sen varmasti. Ja aamutähti loisti, ja puitten oksat olivat murtuneet lumen painosta ja sinä tulet luokseni, suden kutsun jälkeen. Sinä tulet.

Susan Fletcher: Noidan rippi
Alkuteos: Corrag, 2010

Corrag on nuori tyttö, joka istuu pimeässä kosteassa sellissä kuuntelemassa, kuinka ulkona lumi sulaa. Hän kuulee, kuinka puita jo raahataan torille: kun lumi on sulanut, hänet poltetaan roviolla noitana.
Hänen viimeisiin päiviinsä ilmestyy lohtua yllättävältä taholta, kun irlantilainen hengenmies Charles Leslie tulee tutkimaan läheisessä Glencoen laaksossa tapahtunutta verilöylyä saadakseen siitä todisteita vallan kaapannutta kuningas Vilhelmiä vastaan. Koska Corrag on silminnäkijä, hän on arvokas tietolähde herra Leslielle. Leslie siis saapuu tapaamaan noitaa, vaikka rääsyinen ja haiseva akka häntä inhottaakin. Corrag lupaa kertoa verilöylystä, mutta vain sillä ehdolla että mies ensin kuuntelee hänen tarinansa ja lupaa kertoa eteenpäin totuuden hänestä: ettei hän ollut paha, eikä ansainnut kuolla niin julmasti ja yksin. Leslie suostuu.

Niin Corrag alkaa kertoa. Hän kertoo äidistään, joka näki oman äitinsä tapettavan noitana ja koki lopulta saman kohtalon itse. Kun Corragin äiti kuolee, Corrag pakenee uskollisen tamman selässä, luoteeseen päin jossa uskoo hänen oman paikkansa odottavan häntä. Ja lopulta hän pääsee perille Skotlannin ylämaalle Glencoen laaksoon, löytää sieltä oman paikkansa sekä lisäksi sellaista, mitä ei uskaltanut haaveillakaan ikinä löytävänsä: ihmisiä jotka hyväksyvät hänet, huolivat joukkoonsa ja osoittavat ystävällisyyttä jollaista Corrag ei ikinä ennen ole kokenut.

Mutta kuninkaan mielestä Glencoen väki on raakalaisten klaani, joka on ansainnut kohtaloista pahimman. Verilöylyn vääjäämättä lähestyessä Corrag elää hauraita onnen hetkiä, haltioituu maailman kauneudesta ja iloitsee pienistä asioista. Ja sitten on Alasdair, punatukkainen ja tulisilmäinen päällikön poika, sekä hänen lempeä vaimonsa Sarah... Älä rakasta, sanoi äiti aina Corragille. Mutta Corragin sydän on toista mieltä: se on päättänyt rakastaa, senkin uhalla että se sattuu.

Kun Corragin tarina etenee, herra Leslie huomaa ennakkoluulojensa hälvenevän ja hitaasti mutta varmasti koko maailmankuvansa muuttuvan. Hän kertoo Corragista kirjeissään vaimolleen Janelle, jota suuresti rakastaa ja kaipaa.

Tarinautti lokikirjaan:  Mistä aloittaisin? Mitä kertoisin, mitä voisin sanoa? Olen sanaton, lumottu, myyty. Tässä se nyt on, se kirja joka räjäytti tajunnan, se kirja jonka jälkeen en ole enää sama kuin ennen. Noidan rippi itkettää, järkyttää, lämmittää sydäntä ja saa lukiessa pidättämään henkeään. Pidin tässä kirjassa suurin piirtein kaikesta. Tarina on kaunis ja viisas, kirjan henkilöihin kiintyy syvästi ja vaikka juonen  pääpiirteet ovat alusta asti tiedossa, jännitys ja tunnelma pysyy hienosti yllä. Ja kieli - ah ja oih, se kieli! Fletcherin ilmaisu on runollista, rytmikästä ja herkkää. Se tempaa mukaansa, mutta myös pysähdyttää hetkeen, vangitsee.

En ollut juuri koskaan pitänyt noidasta, enkä pidä vieläkään. Mutta juuri silloin ehkä ansaitsin sen nimen. Annoin tuulen lennättää hiuksiani vuorten laella, ja ryömin sieniä kasvavassa metsässä. Katselin pilviä, tarkkailin kauriita ja oleilin tuntikausia - kokonaisia iltapäiviä - vesiputouksen luona, missä olin kylpenyt, ja katselin kuinka syksyn lehdet putoilivat ja lähtivät matkaan merelle päin. Ne heittelehtivät ja kieppuivat virrassa. Eräänä päivänä minä sanoin taikaa. Pysähdyin laaksooni johtavassa kurussa. Tuuli liikutti koivuja, ja tuntui kuin ne olisivat puhuneet. Jos ne puhuivat, ne sanoivat taikaa. Taikaa. Täällä.

Summa summarum: Tässä kirjassa on kaikki, eikä sanaakaan liikaa. Tämä on minun Täydellinen Kirjani. Lukekaa se, oi lukekaa! (Älkääkä pelätkö, ei tämä ole synkkä kirja vaikka siinä paljon synkkiä ja hirveitä asioita onkin. On myös valoa, kaikessa on, ja se valo hyvittää kaiken.)

P.S. Jos jotain pitää kritisoida, niin suomenkielistä nimeä. Noidan rippiin tuskin olisin tarttunut ilman Susan ja Leenan blogisavuja. Alkuteoksen nimi Corrag on kiehtova ja kertoo kaiken, vaikkei oikeastaan kerrokaan mitään.

Leena Krohn: Tainaron


Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea.

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungissa. WSOY 1986

Tainaron on kaupunki, jossa kaikki on toisin - ja kuitenkin, kaikki mitä siellä tapahtuu, on tuttua myös meille. Kirja muodostuu kirjeistä, joita nimettömäksi jäävä kirjoittaja kirjoittaa kotiin - vaikka "koti" onkin vain vastaanottaja, jonka luota hän kauan sitten lähti. Hän ei saa vastausta kirjeisiinsä, mutta jatkaa silti kirjoittamista ja kertoo kirjeistään Tainaronin asukkaista. Outojen holhooja ottaa luoksensa kenet hyvänsä, ja vaatii vuokraksi vain yhden hyvän muiston.

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Krohnilta Oofirin kultaa ja vaikken siitä oikeastaan hirveästi pitänytkään, jäin Krohnin ihmeellisen ilmaisun pauloihin ja hankin heti käsiini tämän. Sama surumielisyys on aistittavissa myös Tainaronissa:
Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva! Niin toivottoman ohut ja reikäinen harso ei kätke mitään, ja me vääntelemme kohtalon kirkkaudessa. Ei kilpeä, ei sotisopaa, eikö liha tule koskaan palaamaan sanaksi.
Mutta Tainaron on myös paljon muuta. Kuoleman kellareista Krohn kuljettaa lukijaansa radion kosmista kohinaa pitkin korkeimmille kukkuloille, 

Tainaron on kokonainen kirja. Sitä ei ole kirjoitettu pidettäväksi, mutta se ei myöskään tahallaan provosoi. Se häkellyttää, hämmästyttää, lumoaa. Summa summarum: Tainaron on kirjana yhtä kuin kaupunkina: rumankaunis, kummallinen, joskus kauheakin mutta ei kuitenkaan vastenmielinen. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka haluavat haastaa itsensä ja uskaltautua kokeilemaan kirjan verran vaihtoehtoisia olemisen tapoja.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Kestä kipua kuin mies (mutta koeta päästä siitä yli kuin nainen)


Olen tänään tonkinut netissä ja perehtynyt krooniseen kipuun. (Mieheni loukkasi selkänsä nuoruudessaan ja on siis kärsinyt kroonisesta kivusta yli 40 vuotta. Oikeastaan olen siis pahasti myöhässä searcheineni, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.) Osa löydöistäni oli niin mielenkiintoisia, että päätin jakaa ne täällä.

Tämän postauksen otsikko ei  suinkaan ole vitsi vaan tieteellisen tutkimuksen lopputulema. Kuten Reuter hiljattain uutisoi, eräässä tutkimuksessa selvitettiin naisten ja miesten kipukokemusten eroa. Kävi ilmi, että naisten kipukynnys oli kyllä pienempi - mutta he kestivät sitä kauemmin kuin miehet! Itse asiassa noin 20 sekunnin kuluttua kivun alkamisesta naiset ilmoittivat kivun muuttuneen lievemmäksi eikä se häirinnyt enää heitä kuten alussa. Miehillä vastaavaa "tottumista" ei havaittu. (Kommenttiraita: kuinkahan kurjaa mahtaisikaan miesparoilla olla, jos he joutuisivat makaamaan tuntitolkulla synnytystuskissa?)  Lisää juttua tutkimuksesta löytyy Kimalluksen artikkelista.

Toinenkin kiintoisa tutkimus tuli surffatessa vastaan: kiroile! Se ihan oikeasti auttaa. Tutkimuksessa todettiin, että ne jotka kipua kokiessaan saivat kiroilla, kestivät kipua kauemmin ja paremmin kuin ne jotka eivät saaneet. Ja vieläpä todettiin semmoistakin, että lievittävä vaikutus oli tehokkainta, kun sai itse valita kirosanat joita käytti. Siis seuraavan kerran kun tulee Iso Paha Pipi, niin ei muuta kuin lempiärräpäät kehiin! ;D

Ja vielä on pakko pistää yksi linkki, joka sopii muillekin kuin kivusta kärsiville. Daily mailin ikävänkarkoitusvinkkien mukaan kannattaa mm. pyytää toisilta palvelusta, sillä palvelusta tehdessään ihminen alkaa alitajuisesti pitää enemmän siitä jolle palvelusta tekee! (Kannattaa kuitenkin varmuuden vuoksi valita sellainen palvelus, joka on sopivan pieni ja helppo.) Kaikki mielenpiristysniksit löydätte halutessanne täältä.


Kaunista ja kivutonta äitienpäivän iltaa kaikille! Tv. Tarinauttinne ja ystävänne Elma Ilona

perjantai 6. toukokuuta 2011

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta


Taksi jatkoi matkaa yli rantavehnän ja hiekan reunustaman tuulisen, avoimen rantakaistaleen. Puuskittainen sää piti puut ja pensaat polvenkorkuisina vuodesta toiseen, ja näin aikaisin aamulla meri lepäsi taustalla kuin sinivihreä huokoinen iho, ja ilma oli meren yllä maitomaisen valkoista. Asvalttitie muuttui soratieksi, ja taksi kaartoi ikivanhojen ruusunmarjapensaiden ja käyrien mäntyjen väliin, eikä koko automatka ollut kestänyt kuin vartin. Se oli äitini mielestä outoa, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi ajanut hidastettuna; kevyt auer auton ikkunaa vasten, harmaa valo veden yllä, majakkasaari kalpeine, viivyttelevine välähdyksineen, ja pensaissa viimeiset ruusunmarjat, jokainen niistä hohtavan punainen, melkein sininen, kuin pieni kiinalainen lamppu.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Alkuteos: Jeg forbanner tidens elv, 2008

Eletään vuotta 1989. Se on muutoksen ja murtumisen vuosi: kommunismi natisee liitoksissaan ja samoin tekee Arvidin avioliitto. Kaiken keskellä Arvid saa kuulla äitinsä sairastavan syöpää ja lähteneen sulattelemaan uutista kotiseudulleen Tanskaan. Arvid lähtee äitinsä perään. Vaikka matka ei ole pitkä, sen aikana Arvidin on kuljettava pitkä matka: se matka joka teki nuorukaisesta miehen ja miehestä kommunistin, suloiset rakkauden ja kipeät välirikon hetket. Samaan aikaan kun Berliinissä kaadetaan muuria, Arvid kaataa ikivanhaa mäntyä, juo Calvadosta ja miettii missä oikein on ollut, mihin aika katoaa, miksi kaikki murenee ja muuttuu.

Tarina poukkoilee hetkestä hetkeen. Lukija löytää itsensä milloin nuoren Arvidin seurasta Freian suklaatehtaan edestä äitiään odottamassa, milloin humalaisen Arvidin luota äidin 50-vuotispäiviltä, milloin veljen kuolinvuoteen äärestä tai jäisestä marraskuun merestä jossakin päin Tanskaa. Paljon jää kertomatta, oikeastaan kaikki: Petterson ei kerro vaan näyttää, maalaa maisemaan kuvia joista lukijan on itse koottava Arvidin elämä.

Tarinautti lokikirjaan: tämä kirja on tuokioista tehty. Juoni on sivuseikka, oikeastaan juonta hädin tuskin onkaan. Tätä kirjaa on elettävä niin kuin elämää: tuokio kerrallaan, ajan ja muistojen virrassa kieputtava hetkestä hetkeen. Petterson kirjoittaa kauniisti, välillä viiltävän osuvasti, takakantta tuijottaessa olo on haikea mutta ei liikaa. Summa summarum: Tästä tuli etäisesti mieleen Muumilaakson marraskuu - vaikka tarina on eri, tunnelmassa on jotain samaa.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Willem Elsschot: Juusto


Kun olin antanut miehelle loput halkaistusta juustopallosta ja ruhtinaallisen juomarahan, sillä en tiedä kauniimpaa näkyä kuin säteilevät kasvot, suosittelin vielä juustojani hänelle lämpimästi ja sen jälkeen ovi lukittiin, se oli jykevä kuin ristiretkien aikaisen linnan ovi. 
Voin mennä rauhassa kotiin. Tuolta edamini eivät lähde, eivät ainakaan väkivalloin. Ne makaavat kellarissa ylösnousemuspäiväänsä saakka, jolloin ne kannetaan riemusaatossa ulos ja viedään komeilemaan samanlaisiin näyteikkunoihin kuin se ikkuna, jonka edessä seisoin Amsterdamista palattuani.

Willem Elsschot: Juusto
Alkuteos: Kaas, 1969

Frans Laarmans on belgialainen konttoristi, jonka urakehitys on jo ohittanut huippunsa. Päästyään jäseneksi itseään hienompaan seuraan hän tulee kipeän tietoiseksi asemastaan ja pelkää kuollakseen, että totuus hänen työstään tulee julki:

Niinä hetkinä elän jatkuvassa pelossa ja hikoilen enemmän kuin äitini kuollessa. Tiedät nyt miten silloin kärsin, mutta ainakin se oli ohi yhdessä yössä, kun taas van Schoonbeken luona kaikki alkaa joka viikko uudelleen eikä aikaisempi hikoilu vähennä edessä olevaa. --- Niin, mitä enemmän sanon, sitä selvemmin he huomaavat, että olen autoton ja autottomana pysynkin. 

Niinpä, kun Laarmansille tarjotaan tilaisuutta ryhtyä hollantilaisten edamien maahantuojaksi, hänen riemullaan ei ole rajoja. Perheen suosituksesta hän ei kuitenkaan tohdi irtisanoutua konttorityöstään, vaan jää tekaistulle sairaslomalle ja alkaa elää kaksoiselämää keskittyen kaikessa salassa rakentamaan upeaa uraansa elintarvikealalla. Mutta juustoa ei tietenkään voi myydä, ennen kuin on perustanut konttorin, ostanut kirjoituskoneen ja keksinyt firmalleen vetävän nimen. Laarmansin omistautuessa uuden imagonsa rakentamiseen muhii kymmenentuhatta palloa täysrasvaista edamia varastokellarissa... ja arvatahan saattaa, miten lopulta äijän käykään.

Tarinautti lokikirjaan: Juusto on kirjoitettu 1969, ja se sijoittuu 1930-luvun Belgiaan. Vaikka "konttorin perustaminen" melko kivikautista puuha tuolloin olikin (puhelin on ylellisyyttä ja sähköpostiosoitteen korvaa sähkeosoite), olisi se muuten voinut sijoittua vaikka tähän päivään. Kirjan kansi hehkuttaa kyseessä olevan "herkullinen satiiri liike-elämästä, kunnianhimosta ja juustosta" ja hyvät hihitykset tästä sainkin. 

Kirjan päähenkilö Laarmans herätti tunteita puolesta ja vastaan. Toisaalta heppu oli niin saamaton tollo että vihaksi pisti, toisaalta juuri ukkoparan tollous herätti äidillistä myötätuntoa (voiko olla tuntematta säälinsekaista lukkarinrakkautta äijäreppanaan, joka eksyy jopa äitinsä haudalla käydessään?) Surkuhupaisa "ylpeys käy lankeemuksen edellä" - tarina oli sopivan kepeä välipalakirja, varsin mainio vappuviikonlopun naurahdus. Summa summarum: hirthehinen tarina antisankarista, joka lähtee soitellen sotaan.


sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Ohi on haastava huhtikuu, tervetuloa toukokuu!

Kas niin, nyt on wappusimat juotu ja ihana toukokuu otettu avosylin vastaan. Huhtikuun haasteestakin on enää kaksi kysymystä jäljellä. Vastaanpa ensi töikseni niihin:

Day 29 – A book everyone hated but you liked
    Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Meillä oli lukiossa ihana äikänope. Kirjoja kyllä luettiin, mutta pakkolukemista ei juurikaan harrastettu. Kolmen vuoden aikana ainut kirja, joka oli pakko lukea, oli Seitsemän veljestä. Muistan kuinka muut tätä vihasivat, mutta minusta kirja oli mainio. Nautin Kiven kielestä ja veljesten perisuomalaisista persoonista :) Jos yleensä jotain pitää pakkoluettaa niin minäkin kyllä valitsisin tämän.

Day 30 – Your favourite book of all time

Nyt pisti pahan. Parhaani yritin valita vain yhden, mutta niin vain kävi että oli pakko valita kaksi...

Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus
Tove Jansson: Muumipappa ja meri



Muumipappaa ja merta olen jo kehunutkin, joten ei siitä sen enempää. Kolmen kuninkaan kumarrus oli aikoinaan niin järisyttävä kokemus että näin siitä jopa unta! Kirja kertoo kolmesta itämaan kuninkaasta, jotka lähtevät seuraamaan taivaalla havaittua tähteä... sanoinko kolmesta? Tarkoitan: neljästä! Gaspar, Melchior ja Balthasar ehtivät ajoissa, mutta Mangaloren kuningas Taor myöhästyi... vaan kuinkas sitten kävikään... Aivan ihana kirja! Aion lukea tämän uudestaan kun ehdin, ja hehkutan sitten tuoreeltaan teille :)

Nnnoin. Nyt kun haaste saatiin kunnialla lävitse, pistetäänpä samantien pakettiin koko huhtikuu. Haasteesta huolimatta ehdin lukea aika mukavasti. Huhtikuussa tuli luettua nämä:

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
Lehtinen ja Valojärvi: Kulta, voisitko syöstä tulta?
Alessandro Baricco: Verta vuodattamatta
Roy Jacobsen: Ihmelapset
Anja Snellman: Rakkauden maanosat
Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset
Jeanette Winterson: Majakanvartija
Leena Krohn: Oofirin kultaa
Valerie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta
Claudie Gallay: Tyrskyt
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Karel Capek: Puutarhurin vuosi
Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen

Luettuja kirjoja: 13
Kotimaisia: 4
Euroopan ulkopuolelta: 2
Naiskirjailijoilta: 8
Muuta: Osallistuin Esquivelin ja Serranon kirjoilla Satun minihaasteeseen, jossa aiheena oli Latinalainen Amerikka. Oli mielenkiintoista kurkistaa maankolkkaan joka ei ole minulle ennestään kauhean tuttu.
Raskaan kostoaiheisen alkukuun jälkeen kevensin lukemistoani, ja pääsiäispyhinä nautiskelinkin juuri sopivan kevyttä hyväntuulen kirjallisuutta.

Kaiken kaikkiaan tämä oli varsin hyvä kirjakuu; jättipottia ei tullut mutta monia hyviä lukuelämyksiä kyllä. Ja sitten on palkintogaalan vuoro. Jo perinteeksi muodostuneen Elman lisäksi jaan tästälähin myös toisen pystin, Ilona-patsaan kauneimmasta kirjankannesta. Aloittakaamme vaikeammasta. Tässä tulee huhtikuun  Elma:

Roy Jacobsen: Ihmelapset

Kamppailu Elmasta käytiin viime kuun tapaan kahden kirjan välillä. Tällä kertaa kalkkiviivoilla kakkoseksi jätetty saa siitä huolimatta palkintopystin: sille näet ojennan historian ensimmäisen Ilona-patsaan.



Näin siis huhtikuussa. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää...