bg

Free background from VintageMadeForYou

torstai 27. syyskuuta 2012

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle


-Me saatetaan kuolla, varoittaa italialainen. - Mutta jos me ei kuolla, siitä tulee hieno matka.

Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle
Basam Books 2011

Moottoripyörien dinosaurus, pyörähullu italialainen ja umpihullu* suomalainen nainen -  kas siinäpä ainekset road tripiin, joka ei ihan heti unohdu. Intia on vastakohtien maa, jossa  mitä tahansa voi tapahtua. Paljon voi päätellä jo lukujen nimistä: Pyhiä kokemuksia ja verta nenästä"Olet vihollisen tarkkailun alaisena"Enfieldistä putoaa lisää osiaJoukkokähmintää eli Srinagarissa ei ole oikein kivaa

Vuoden 2011 matkakirjaksi valittu teos kertoo Rommin ja hänen miesystävänsä vaiherikkaasta "rengasmatkasta" ihmeellisessä Intiassa, jossa rumuus ja kauneus sekoittuvat kouriintuntuvalla tavalla. Kulkuvälineenä pariskunnalla on klassikkomotskari Enfield, joka hajoaa matkalla niin monesti, että kukaan ei enää pysy laskuissa. Onneksi italia on loistava kieli korjaamolla kiroamiseen, ja vaikka vauhdin kanssa onkin aika hiljaista, vaarallisia tilanteita riittää senkin edestä. Liikennesäännöt eivät kiinnosta ketään, vaikka niistä muistuttavatkin runolliset tienvarsikyltit:

Keep your eyes on the road
or you'll end up
in the heavenly abode! 

Ja sama vähemmän kaunopuheisesti:

 Better be Mr. Late
Than the late Mr.


Tarinautti lokikirjaan: Nuorempana rakastin seikkailumatkoja - ja niin toki rakastan edelleenkin, tosin vain sellaisia jotka saan tehdä kaikessa rauhassa laiskanlinnassani löhöten ;) Niin ollen tämä kirja oli kuin minulle luotu: kepeä mutta ei köykäinen, hauska muttei väkinäinen, eikä tipan tippaa tylsä.

Kun takakannesta luin kirjailijan olevan jooganopettaja, vähän pelkäsin että kirja sortuisi Intian romantisointiin tai muuhun tekopyhään hyminään. Ei sorru! Päinvastoin, Rommin teksti on kepeän pintansa alla tarkkanäköistä ja ymmärtävää. Mitään kiiltokuvaa Intiasta Rommi ei maalaa. Vaikka matkakirja onkin, matkailumainosta tästä ei saa millään. Rommi ruotii useaan otteeseen matkailun ja länsimaistumisen ongelmia Intiassa. Kehitys ei aina ole hyvästä ja Rommi kuvaa koskettavasti kylien rappiota länsimaisen kulttuurin syrjäyttäessä perinteiset tavat ja arvot. Löytäessään lopulta oman taivaansa, syrjäisen vuoristolaakson jota turismi ei ole vielä pilannut,  Rommi kertoo kuinka hänen mielenrauhansa järkkyy, kun hän omenapuun alla istuessaan huomaa paratiisinsa keskellä satelliittiantennin:

Lienee hyvin itsekästä toivoa, ettei Nubra-laaksoon tulisi koskaan kattavaa sähkönjakelua, juoksevaa vettä ja televisiota vain siksi, että voisin aina silloin tällöin piipahtaa tänne viettämään ihanan alkeellista elämää ja sitten palata taas omien mukavuuksieni keskelle. Mutta juuri sitä minä toivon. 

Kirjan lopussa on vielä napakka tietopaketti kulttuurihistoriasta ja kestävästä kehityksestä kiinnostuneille. Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli napakymppivalinta maailmanmatkani seuraavaksi etapiksi kahden kansanmurhan välissä.

Lamayurun luostari (jonne Satu ja italialainen eivät päässeet, koska ajoivat taas kerran harhaan)

Summa summarum: Siitä tuli hieno matka.

P.S. Satu Rommilta on aiemmin ilmestynyt toinenkin matkakirja, Kahvia ja guruja. Nimen perusteella en olisi kirjaan tarttunut, mutta nyt alkoi tehdä mieli lukea sekin :)

(*Täytyyhän naisen olla umpihullu, jos suostuu moiselle matkalle ;D)

maanantai 24. syyskuuta 2012

Ruta Sepetys: Harmaata valoa


Tuona yönä revin lisää piirustuksia lehtiöstäni ja kätkin ne muiden joukkoon matkalaukkuni vuorin alle. Lehtiöön jäi vielä kaksi sivua. Lyijykynäni häälyi paperin yllä. Vilkaisin ylös. Äiti ja Jonas juttelivat hiljaa. Pyörittelin kynää sormieni välissä. Piirsin kauluksen. Käärme alkoi piirtää itse itseään, kiemurrella ylöspäin. Pyyhin sen äkkiä pois.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa
WSOY 2011
Alkuteos: Between Shades Of Gray

Lina on 15-vuotias liettualaistyttö, joka rakastaa piirtämistä ja odottaa innolla taideopintojensa alkua. Kaikki kuitenkin muuttuu iäksi, kun neuvostosotilaat eräänä yönä jyskyttävät ovelle ja ilmoittavat, että perheellä on 20 minuuttia aikaa valmistautua lähtöön. Eikä edes äiti aavista, kuinka pitkä ja hirvittävä heidän matkastaan tulisi. 

Linan perhe on joutunut listalle, jolla ovat Stalinin viholliset- ja Stalinin viholliset ovat "varkaita ja huoria", jotka rahdataan karjavaunuilla pakkotyöhön kauas Siperiaan. Moni menehtyy tai tapetaan jo junamatkalla - ja se on vasta alkua. 


Perillä Siperiassa Lina ja hänen perheensä joutuvat pakkotyöhön juurikaspellolle, ja NKVD:n miehet tekvät parhaansa murtaakseen heidän rohkeutensa ja tahtonsa. Työleirin epäinhimillisissä oloissa ei uskoisi kenenkään selviävän hengissä -saati sitten järjissään. Mutta vaikka kaikki muu viedään, muistoja ja toivoa ei kukaan voi Linalta ottaa.  "Älä anna heille mitään - älä edes pelkoasi", neuvoo kiltti ja ylpeä Andrius, joka on äiteineen samalla leirillä. Eikä Lina aio antaa periksi. Jälleennäkemisen toivossa hän alkaa piirtää salaisia viestejä isälleen, joka vietiin eri vaunussa toiselle leirille: isä tunnistaisi hänen kynänsä jäljen niin kuin hän tunnistaa Edvard Munchin, ja tulisi hakemaan heitä niin kuin sinä kauheana yönä lupasi. 

Ruta Sepetysin esikoisromaani kertoo koskettavasti tarinan, joka pohjautuu hänen liettualaisen isosetänsä perheen ja satojen muiden karkotettujen kokemuksiin. Jälkisanoissaan kirjailija kertoo tahtoneensa kirjoittaa tämän kirjan, jotta nämä hirveydet eivät unohtuisi, eikä tällaisen annettaisi tapahtua enää koskaan.


Tarinautti lokikirjaan: Kuten matkailussa aina, myös nojatuolimatkailussa on matkareitin valinnalla tärkeä merkitys - ja aivan kuten oikeillakin matkoilla, ei yllätyksiä voi välttää vaikka kuinka uskoisi valinneensa viisaasti. Niin kävi minulle matkallani kirjamaailman ympäri: Olin juuri Viivi Luikin matkassa Neuvosto-Virossa, ja tämä kirja tuntui luontevalta jatkolta niin aiheensa kuin sijaintinsa puolesta. Toisin kävi. Hyppy Viivi Luikin magneettisesta kerronnasta Sepetysin toteavaan tyyliin ei käynytkään kivuttomasti, ja tahaton vertailuni häiritsi lukemista pitkään. Vasta puolenvälin paikkeilla lakkasin kaipaamasta Luikin tekstin sisäistä voimaa ja herkistyin nauttimaan karun tarinan kauneudesta, kauhujen keskellä hohtavista harmaan sävyistä.

Tuhka. Keksin jotakin. Nappasin kamiinan vierestä kepin. Revin siitä kuoren saadakseni itse puun esiin. Erottelin säikeitä toisistaan ja tein niistä harjaksia. Sieppasin oven ulkopuolelta kourallisen lunta ja sekoitin siihen varovasti kamiinan tuhkaa. Sävy oli epätasaista, mutta siitä sai hyvää harmaata vesiväriä.

Summa summarum: "Keskellä talvea havaitsin vihdoinkin, että sielussani oli voittamaton kesä." (Albert Camus) Sydämeenkäyvä selviytymistarina kuolemanleirien kauhuista.

P.S. Harmaata valoa ovat lukeneet myös Anneli, Leena, Katariina, Rouva HuuJaana ja Joana.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Sarjakuvaperjantai: Mustasuon mysteeri


Kati Närhi: Mustasuon mysteeri.
WSOY 2012

Mysteereitä rakastava orpotyttö Agnes on täällä taas! Saniaislehdon salaisuuksista tuttu nyreä varhaisteini on oma utelias itsensä myös Mustasuon sisäoppilaitoksessa, johon hän on joutunut  isoäidin loukattua jalkansa.
Kuten sisäoppilaitoksilla kautta maailman sivun, myös Mustasuolla on synkkä salaisuus: sieltä huhutaan katoilevan surullisia tyttöjä. Agnes alkaa tietysti selvittää asiaa, joka yllättäen näyttääkin liitttyvän jotenkin hänen omien vanhempiensa selvittämättä jääneeseen kuolemaan. Mysteerien ratkomisen ohella Agnes tuttuun tapaansa tarkkailee ja havainnoi ympäristöään omalla pikkuvanhalla tavallaan. 


Kati Närhen toinen täyspitkä sarjakuvaromaani jatkaa Saniaislehdossa tutuksi tullutta tarinaa, joskin piirun verran syvällisemmin ja tummemmin. Vino huumori on yhä läsnä, mutta kertomuksen teemat ovat vakavat: kiusaaminen, kuolema, psyyken hauraus ja jopa rodunjalostus. Ulkopuolisena viihtyvä Agneskaan ei voi välttää joutumasta mukaan ihmisten peleihin, joissa heikot sortuvat elon tieltä - tai jos eivät sorru, niin sorretaan. Silti tarina ei ole toivoton, ja loppuratkaisu on onnistunut sekoitus iloa ja surua.
'

Tarinautti lokikirjaan: Luin hiljattain Saniaislehdon salaisuudet ja ihastuin. Kuultuani kakkososan olevan painokoneissa, pyysin kirjasta arvostelukappaletta jota sitten malttamattomana odotin. Kun lopulta sain Mustasuon mysteerit käsiini, ahmin sen yhdeltä istumalta - ja arvatenkin aivan liian nopeasti.
Koska ykkösosa oli minulla niin tuoreessa muistissa, oli vertailu helppoa - liiankin helppoa. Niinpä ensivaikutelmani oli  nihkeä. Ykkösessä hurmanneen hilpeän episodirakenteen rinnalla juonikeskeinen kerronta tuntui turhan tavanomaiselta ja juoni itsessään vähän tylsältä. Närhen naljailu on edelleen lennokasta, mutta ei aivan yllä ykkösosan tasolle. Tarinan makaaberit elementit myös vaativat hieman sulattelemista, ja sisäoppilaitoksen nirppanokkatytöistä oli henkilöinä vaikeampi pitää kuin esim. Saniaislehtoa hallineesta isoäidistä, joka Mustasuossa on selvästi pienemmässä roolissa. Laskin kirjan kädestäni lievästi pettyneenä - mutta pian huomasin ajatusten edelleen askartelevan albumin parissa. Huomasin haluavani revanssia, ja luettuani albumin uudelleen jäin tuijottamaan takakantta ja tajusin: eihän tämä ollutkaan huonompi,vain eri tavalla hyvä!


Summa summarum: Laiha-Laina apea painostansa vapahtui. / Ei nähty Lainaa enää, mitä lie tapahtui. Tytöt on tyttöjä myös sisäoppilaitoksessa. Toivoa sopii, että Agnesista kuullaan vielä!

torstai 20. syyskuuta 2012

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät


Korkealta pään päältä kuului viuhunaa ja siiveniskuja. Parvi lintuja lensi kivikkoon lepäämään. Taivas oli tulenpunainen, jopa minun kädenselkäni ja sääreni hehkuivat punaisina. Metsät seisoivat ympärillä kuin taivaanrantaan luokille taivutetut justeerit. Niiden takana tapahtui ihmeellisiä asioita. Siellä liikkuivat paperit, puhelimet soivat, rauniot seisoivat hiiltyneinä. Jossain syötiin jopa sokeria, valkoista leipää ja makkaraa!

Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
Tammi 1986
Alkuteos: Seitsmes rahukevad, 1985
Suomennos: Eva Lille

Leivän haudalle pystytetty risti, rautasängyn jalkoihin kätketty kulta, komerossa vaanivat vaaralliset ajat ja isän tuoman radion neuvostolaulut: 1950-luvun Viro. Maa on nousemassa tolpilleen sodasta, pelloilla kasvaa kolhoosin timotei mutta mehiläispesään on piilotettu pistin ja kuusen alla makaa metsäveljien kattila.

Seitsemäs rauhan kevät on virolaisen kirjailijan kiitetty kuvaus pienen tytön elämästä toisen maailmansodan jälkeisessä  Virossa. Isä on kaukana metsientakaisia meijereitä hitsaamassa, tuo mukanaan tuulahduksen tulevaisuutta - ja lähtee taas, vieden mukanaan vasaransa, joiden varret hän on maalannut toivon ja rakkauden väreillä. Myös kotona on paljon työtä: kaikkien on keitettävä vitamiinipitoista pihlajahilloa ja ommeltava vanhoista alushameista paitoja lapsille talveksi. Näin kuuluvat käskyt.

Aikuisten kantaessa kortensa kommunismin kekoon tyttö viettää paljon aikaa itsekseen. Tytön leikkeihin heijastuvat aikuisten huolet, mutta tyttö oppii että paras lääke pelkoon on pelotella itse. Eletään syksystä talveen, vuosi vaihtuu ja lopulta lämpenee: on tullut seitsemäs rauhan kevät.

 

Ajankuvana Seitsemäs rauhan kevät on samaan aikaan sumea ja tarkka. Aikuisten maailman myllerrykset ovat kaikessa läsnä, vaikkei lapsi niistä vielä paljon ymmärrä. 

Merkitsin lähiseudulta neljä taloa. Toivoin hartaasti, että niistäkin taloista vietäisiin ihmiset johonkin muualle. Yhdessä talossa kasvoi päärynäomenapuussa ja kesäkanelissa erikoisen suuria ja mehukkaita omenia, toisessa oli joki aivan pihassa ja joen rannassa vene. Kolmannen talon puutarhan takana kasvoi niin paljon mansikoita että maa punoitti, mutta niitä ei kehdannut mennä poimimaan toisten ikkunan alta, kun ihmiset vielä asuivat talossa.


Olin pieni ja peloissani enkä halunnut kenenkään näkevän sitä. Nuolin suolaista vettä, jota virtasi silmistä ja nenästä, halusin lyödä Liisua aidanseipäällä ja samalla olla kotona omassa sängyssä.

Tarinautti lokikirjaan: Löysin tämän kirjan vähän sattumalta, kun etsin virolaista kirjaa kirjamaailmanmatkani tarpeisiin. (Alunperin aioin lukea Oksasta, mutta aikani lisääntyvää ahdistusta podettuani päästin itseni pälkähästä ja sammutin omantunnon tuskat lupaamalla lukea jotakin muuta Virosta ;)) Kannattiko? Kyllä! Sofi Oksanen kirjoittaa hienosti (ehdin aloittaa sekä Puhdistusta että KKK:ta), mutta kyllä Viivi Luik on paljon parempi valinta minulle. Seitsemäs rauhan kevät on paljossa kirja minun makuuni.  

Kirjan kieli lumoaa, siihen tekee mieli palata ja harkitsenkin hankkivani kirjan ihan omaksi. Luikin lapsenkatse  tavoittaa parhaimmillaan saman maagisen intensiteetin kuin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttäressä. Olisinkin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos lapsen näkökulmaa ei olisi aika ajoin "rikottu" aikuisen minäkertojan  yltyessä siunailemaan maailman menoa. Toisaalta aikuisminän kautta tarinaan saatiin ajallista perspektiiviä, joten ratkaisu oli sinänsä perusteltu - mutta olisiko sen voinut tehdä vähän karsitummin, tai vaikka koota aikuisminän ajatukset epilogiksi loppuun? Ei ehkä mikään täydellinen ratkaisu sekään...  Minä vain olisin mieluummin pysynyt lapsikertojan lumoissa, siitä huolimatta että hetkittäin hieman uuvuin: tytön maailma on nykyhetkien jatkumo, ja tarinan staattisuus saattaisi riittää nitistämään minua juonivetoisemman lukijan. 
Seitsemäs rauhan kevät kannattaakin nauttia hitaasti kuin vuosikertaviini, väkevään kieleen upoten:

Kylmä poltti sieraimia, ei kuulunut muuta kuin lumen yhä hiljaisemmaksi käyvä narskuna. 
Vanha musta taivas nousi korkeana kaarena navetan katon ylle. Kõpun metsien perukoilla, autioilla kimalteisilla lumilakeuksilla ja meidän pihassa, kaikkialla ilman lävistivät salaperäiset radioaallot kantaen keskiöisen Kremlin kellon äänet.


Kirjan henkilöt ovat hyvin autenttisia, suorastaan lihaksitulleen aitoja. En tiedä kuinka paljon Luik on laittanut likoon omaa lapsuuttaan, mutta voisin kuvitella että paljon. Kaikista eniten kiinnyin kirjan isään - mieheen joka rakastaa palavasti sähkövirtaa ja  omenankukkia ja näkee senkin, mitä ei voi nähdä. 

Isä katsoi minua ja varoitti: "Ajattele aina kun syöt omenaa ja heität siemenkodan pois, että nyt tuhosin seitsemän omenapuuta. Kaneliomenassa on seitsemän siementä; kun heität sen sydämen pois, ei ole seitsemää kaneliomenapuuta. Siksi Virossa on kaikki paikat pelkkää risukkoa, koska virolainen ei kerää omenansiemeniä. Minä joskus kylvän niitä maantien laitaan. Jos tuhannesta yksikin alkaa kasvaa, olen tyytyväinen. Eivät ihmiset halua, että heille kylvetään omenapuita. He tulevat estelemään, siksi täytyy kylvää salaa, niin kuin joku murhamies tai pahantekijä."

Summa summarum: Aistivoimainen aikamatka lapsuuteen ja 1950-luvun Viroon. 

P.S. On se vaan hurjaa taas huomata, kuinka sama kirja voi saada niin monenlaiset kannet. Eipä uskoisi, että tämänkään postauksen kaikki kannet kuuluvat yhdelle ja samalle kirjalle! Itse pidän ehkä eniten tuosta suomalaisesta, jossa tyttö katsoo huurteisen lasin läpi. Kuvaavia ovat myös kakkonen (lehtileikkeet) sekä viitonen (tyttö, nainen ja vanhus talvella). Entä te? Mikä näistä kansista kutsuu lukemaan, mikä pikemmin työntää luotaan?

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Maaria Leinonen: Ja tähdet niin kirkkaat


Mutta pimeän kuoleman keskellä
helähti.
Se oli lintu.
Se oli elävä. 
Ja lauloi.

Maaria Leinonen: Ja tähdet niin kirkkaat
Kirjapaja 1993

Arkinen ja ylevä, pelko ja toivo, haudanmusta suru ja kirkkaana loistava lohtu. Vastakohdat eivät olekaan vastakohtia, vaan vastaantuloja: tyhjän päälle astumalla löytyy tie, sirpale paratiisia jäi tähdeksi taivaalle, sirpaleeksi henkipattoon sieluun. 

Vahvaksi teemaksi runoissa nousee äitien rakkaus ja suru, joita Leinonen lähestyy Raamatusta tuttujen kohtaloiden kautta. Näkikö Eeva esikoispoikansa surun, sanoiko koskaan: "Hyvä, Kain. Miten rakas oletkaan"? Ja kun veljensä surmannut Kain rakensi kaupungin / kivisen, kovan / kävitkö kylässä / veitkö viemisiksi uutisleivän / rakkaudella leipomasi?

Tarinautti lokikirjaan: Meillä jokaisella on kai omat voimakirjamme. Tästä Maaria Leinosen runokokoelmasta  tuli minulle yksi. Näitä runoja lukiessa väkisinkin voimaantuu: kuulaat lauseet kutsuvat herkistämään aistinsa pienille ihmeille, kuulemaan perhosen lennon ja näkemään unta silmät auki pimeään yöhön.

Johannes Vermeer: The Lacemaker

Vanhojen mestareiden töissä
jää aina ihmettelemään
miten saaneetkin tauluihinsa 
tuon sykähdyttävän kajastuksen
vaikka valonlähdettä ei näy. 
          Säteilyn
silmää ja mieltä hyväilevän.

Niin monelta hukassa
elämän taustavalo.
Kun sen saisi kohdalleen
miten harmain arkikin toivoa säteilisi.


Summa summarum: Yö / pimeä rauha / jossa sokea lintu / välähtää valoa / säteilee lupauksen. / Toivon. Tulevaisuuden. /  Aamun sarastuksen.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Kristiina Ketola Orava: Olipa toisenkin kerran


Nukuttuani kolmekymmentäkuusi vuotta.
Saapui Rinssi.
Lapsineen.

Uusperhekosinta.
Tulisitteko meidän kanssamme naimisiin?

Kristiina Ketola-Orava: Olipa toisenkin kerran. Uusperheen äitipuolen ajatuksia
Vihreä Kettu Ky, 2006

Myytti pahasta äitipuolesta elää ja voi hyvin. Sen saavat tuntea nahoissaan ne, jotka prinssin mukana saavat puoli valtakuntaa - ja siihen kuuluvat lapset. Kristiina Ketola-Oravan omista kokemuksista kumpuavat aforismit ja lyhyet runot kertovat uusperheen elämästä, haasteista ja iloistakin. Äitipuolen kenkä voi puristaa monesta kohtaa, kun myötä-ja vastamäissä pitää  pystyä rakastamaan paitsi miestä, myös miehen jälkikasvua - ja siinä sivussa taistella äyskäristä lasten oikean äidin kanssa. Ilman huumoria, lehmän hermoja ja tervettä järkeä ei yksinkertaisesti pärjää.

Miksi maksaisin potut pottuina? 
Tarvitsen ne kahdeksan hengen keittoon. 

Tarinautti lokikirjaan: Senhän tiedämme, että ulkonäkö pettää. Se pätee myös tähän pieneen kirjaseen, joka sisällöltään on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen ja ohut. Vaikka sivuja ja sanoja on vähän, niistä syntyy pippurinen soppa, joka pitää sisällään elämän ja tunteiden koko kirjon. Sattumina sopassa on viisastenkiviä ja juuri sopivasti lakonista huumoria. Vihalla pitäisi olla viimeinen käyttöpäivä. / Parasta ennen - ei sekään olisi pahitteeksi.


Älä silitä mua! / Se satuttaa mun oikeata äitiä.

Summa summarum: Perjantaina karkkien jako. / Lauantaina lasten. Kirpeästi, hauskasti ja rehellisesti uusperheen arjesta ja äitipuolen epäkiitollisesta osasta.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Katariina Lempinen: Ketunpoika ja suuri varjo


"Minä olen eksynyt kauas pesäkolostani", ketunpoika sanoi saukonpojalle. "Voisitko viedä minut kotiin joen yläjuoksulle?"

"Joen yläjuoksulla on suuri metsä, jossa asuu Suuri Varjo. Täällä kaislikossa on paljon turvallisempaa", sanoi saukonpoika päätään pudistaen.

"Sitten minun täytyy mennä yksin", huokaisi ketunpoika ja jatkoi matkaa.

Katariina Lempinen: Ketunpoika ja suuri varjo
WSOY 2002

Eräänä yönä kun kuu on täysi, ketunpoika ei saa unta, vaan lähtee katsomaan Suurta maailmaa. Mutta Suuri maailma on sateen jäljiltä liukas, ja ketunpoika luiskahtaa jokeen. Kun hän viimein pääsee rantaan, on virta vienyt hänet kauaksi kotoa - eikä kukaan uskalla lähteä häntä saattamaan, sillä kaikki pelkäävät Suurta Varjoa. Niinpä ketunpojan täytyy mennä yksin halki pimeän metsän.

Katariina Lempisen kuvakirja pienen ketun suuresta seikkailusta on kiireettömästi kerrottu selviytymistarina peloista ja niiden voittamisesta. Rauhallinen kuvitus ja toistoon perustuva kerronta tekevät kirjasta oivan iltasadun, joka ei ole liian pelottava edes perheen pienimmille pienille.


Tarinautti lokikirjaan: Pimeänpelko on aihe, johon meidän(kin) perheessä törmätään joka ilta, kun pitäisi sammuttaa valo. Ei siis ihme, että tästä kirjasta tuli heti suosittu iltasatu. Lasten on helppo samaistua pieneen kettuun, jota pelottaa kovasti, kunnes huomaa, ettei mitään pelättävää oikeastaan ollutkaan: voi sitä riemua, kun kaikkien pelkäämä suuri varjo paljastuukin ketunpojan omaksi! Aikuinen lukija taas nauttii kirjan herkästä kuvitustyylistä ja maanläheisistä väreistä - niin ja tietysti siitä, että sadun jälkeen ei tarvitse tapella, kun on aika sammuttaa se lamppu! ;D


Summa summarum: Viehättävän vanhanaikainen ja ajaton satu, jossa aikuisenkin silmä lepää.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta



Musta mies ratsastaa porolla pohjoiseen.
Koskela syö sellissä rasvatonta jukurttia. 
Kaikkien tiedekuntien perusopintoihin tulee suunnitella pakollinen kurssi. Epätodennäköisten tilanteiden hallinta, viisitoista opintopistettä. Yliopistolla opetetaan kaikkea paitsi elämästä selviytymistä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Johnny Kniga 2012

Suomi on ajautunut sisällissotaan, taas. Tällä kertaa vastakkain ovat etelän citykanit ja pohjoisen potut. Sodan syttyessä Keskisuomalaisen toimittaja Aino Riski päätyy puolivahingossa sotareportteriksi  pohjoiseen, saamelaisseparatistien leiriin. Samaan aikaan Alajärvellä alikersantti Jesse Purola on innoissaan: Jes, vihdoinkin sota! Mutta homma ei olekaan läpihuutojuttu. Pohjoisen kamikazekelkkailijat kylvävät kauhua, tietotekniset täsmäiskut horjuttavat puolustusta ja citysotilaiden taistelumoraali horjuu. Kauan on etelä sortanut pohjoista, raiskannut luonnon ja vietyään kaiken viemisen arvoisen jättänyt kitumaan kuoliaaksi. Mutta nyt on Lapin nyrkki nousssut, ja pian koko Suomi kuiskii kauhun vallassa pelättyä nimeä: Oula. Saamen vapautusrintaman johtohahmo, lyhyenläntä lappalainen, tuo joukkonsa yhä alemmas etelään, ja kaupunki toisensa jälkeen joutuu heinäkenkäisten miehittäjien käsiin. Miten käy Suomen? Entä mihin on kadonnut Jessen uskollinen taistelutoveri, Somalian sodissa karaistunut Abdi? 

Lumikolat paukahtivat pakkasessa halki. Punaniskojen viiva viiltää jo Suomi-neidon sääriä. Etulinja vetäytyy viitostiellä, sukeltaa kohti etelää. Joensuun keskustasta potut lähestyvät meitäkin. Rintamalta karkaillaan joukoin. Tallinna pakahtuu eteläsuomalaisiin pakolaisiin.
Ja minä istun tässä. Odotan pääsyä huoneeseen.
Pataljoonan komentaja on kutsunut puhutteluun.


Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja kiilasi lukulistani kärkeen jo kesällä, kun kirjasyksyn tärpeissä siihen törmäsin. Saamelaisten kansannousu on aiheena kutkuttava, ja kun itse vielä satun kuulumaan saamen tyttäriin, maltoin tuskin odottaa että kirjasto mailaa teoksen tulleen. Kun kirja sitten toissapäivänä tuli, oli tietysti pakko heti vilkaista alkua - ja sehän mokoma vei heti mennessään! :D
Koska kirjasta on ehtinyt blogata vain Unni, ennakkotietoja (tai -luuloja) ei ollut ehtinyt liialti kertyä. Aivan alussa kirja vaikutti sotaisemmalta kuin olin uumoillut, mutta ei sitä sotimista sitten loppujen lopuksi niin kauheasti ollutkaan - taistelukuvauksetkin tuppasivat päättymään tragikoomisesti, ja  pienimuotoista sotaromanssiakin ehdittiin itsemurhaiskujen lomassa kokeilla.

Kovin rypyssä otsin ei tätä kirjaa kannata lukea. Hurtti huumori osuu ja uppoaa milloin minnekin, joten tosikoille en tätä kirjaa lahjaksi antaisi. Kovin syvällistä ihmisluonteen luotausta on turha odottaa, henkilöhahmot tuppaavat jäämään karikatyyrien tasolle - tosin varsin meheviksi lajissaan. Henkilöistä herkullisimmat ovat etelän miehet Jesse Purola ja Abdi. Alikessu Purola on sotaleffahullu, joka kuvittelee olevansa luutnantti Koskela, miestensä rakastama urhoollinen sankari. Ikävä kyllä todellisuudessa hän on surkuhupaisa sekoitus Lammiota ja Spedeä. Jääkäri Sarén taas on eräänlainen Rokka, sujuvasanainen kapinoitsija ja oman tien kulkija. 


Mollbergin elokuvaklassikkoon viitataan kirjassa vähän väliä, ja riippuu lähinnä lukijasta, onko se plussa vai miinus. Minulle se oli pitkä plussa; Linnan kirjan olen lukenut noin viidesti, ja molemmat leffaversiotkin on tullut vahdattua useampaan otteeseen. Olisikin hauska kuulla, kuinka hyvin Heikkisen parodia puree niihin, joille Koskela ja kumppanit eivät ole yhtä tuttuja. 

Kirjan huumori on, kuten arvata saattaa, välillä varsin ronskia. Kaiken kaikkiaan komiikkaa riittää, ja Heikkinen osaa repiä huumoria vaikka valomainoksista: Helsingissä kirjaimet disainataan mainostoimistossa brändiin sopivaksi, kun taas "sushirajan takana" yrityslogon hahmottelee lounastauolla lautasliinaan kylän ainoa tradenomi. Siitä teetetään tarrakirjaimia, jotka lätkäistään maidonväriseen pleksiin, ilman vatupassia. Teos ruuvataan kanneksi alumiinikylkiseen arkkuun, jonka sisälle talonmies on asentanut kaksi loisteputkea. Valomainos on valmis, eikun räystään alle. Lyhytikäisimpiä ovat pitkiä sakaroita ja teräviä kulmia sisältävät kirjaimet. Kaukon Kalusteesta rispaantuu parissa talvessa aukon aluste.

Huumoripläjäystä osasin odottaakin. Jännityksellä suhtauduin sen sijaan siihen, miten hyvin Heikkinen saa otettua haltuun ns. arktisen ulottuvuuden. Saamelaisena kiinnitin tietysti erityistä huomiota siihen, millaiseksi saamelaiset kirjassa kuvataan. Olen nyt mälsä ja vastaan latteasti: ihan hyvin. Kuluneimmat kliseet vältettiin ja henkilöt oli enimmäkseen uskottavasti rakennettu, mutta jotenkin tuntuu että vielä parempaankin olisi Heikkinen voinut venyä. Etelän velikultiin verrattuna Oula ja kumppanit jäivät lopulta jokseenkin värittömiksi  - paitsi tietysti pohjoisen hahmoista hulvattomin,Toni Morottaja (jonka hupparissa seisoo pystykorvan kokoinen West Coast). Hänkin pääsee kunnolla vauhtiin varsin myöhäisessä vaiheessa. Enemmänkin tilaa olisi "Kutturan Ice Cubelle" voinut tarinassa tehdä.


Ajatusleikki saamelaisten kapinasta ei ole minulle uusi; monet kerrat siitä nuorempina viihteellä vitsiä väänsimme. Heikkinen osoittaakin tuntevansa pohjoisen ihmisen mentaliteetin, arvot ja ajatukset. Vain yksi asia minua hänen skenaariossaan tökki: saamelaisten ja lappilaisten "kylmää sotaa" kirjassa ei noteerata lainkaan. Käytännössähän me Lapin asukit olemme harvoin yhtä mieltä mistään ;)  Etenkin se, ketkä ovat oikeutettuja  alkuperäiskansalaisen statukseen ja ketkä ovat "vain" lappilaisia, on jokseenkin tulenarka kysymys. Näin eripuraisen porukan hitsaaminen yhteen leiriin olisi kaivannut järeämmät perustelut, tällaisenaan se ei täysin riittänyt vakuuttamaan kyynistä lukijaa :) Saamelaisten sisäiset ryhmittymät ja niiden väliset jännitteet sen sijaan on kuvattu hyvin. Saamelaista mytologiaa ja jumaltarustoa olisin kernaasti nähnyt kirjassa runsaamminkin, niissä kun on mistä ottaa!


Ja sitten takaisin plussiin, niitäkin nimittäin riittää. Erityisesti ihastuin Heikkisen havainnointikykyyn; pieniä ja suuria teräviä huomiota satelee. Loistava on mm. kohta, jossa saamelainen hämmästelee citykanien käsitystä luonnosta.

Niiden kielessä erämaa tarkoittaa asumatonta ja tietöntä luontoaluetta. Sitä toljotetaan autosta hiihtolomalla ja päivitellään: eihän täällä ole mitään. Mutta jos erämaa revittäisiin auki,  kaavoitettaisiin, kuristettaisiin kaapeleilla ja putkistoilla, kuorrutettaisiin asvaltilla ja kruunattaisiin kauppakeskuksella, sitten olisi jotakin.
---
Saamelaiselle on turha puhua erämaista. 
Edes tulkin välityksellä. Meidän kielet ei tunne sellaista sanaa. Ne metsät, joet ja tunturit, jotka on suomalaiselle nolla, ei mitään, on meille kaikki. Koti, ruoka-aitta, työpaikka, kirjasto, lompakko ja laidun. Luonnossa käydään korkeakoulukin, eikä sinne varastella pääkalloja suomalaitsen kalmistoista. Jokainen tarvitsee maata: metsästäjä, matkailuyrittäjä, hiihtäjä, kaivospohatta, poromies. Ei Rovaniemellä taistella homojen oikeuksista tai kotihoidon tuista vaan siitä, saako toisen pellonlaitaa ajaa moottorikelkalla.
Lappi ei ole erämaa. Mutta Helsinki on epämaa.


Summa summarum: Straight outta Compton. Kutturasta tullaan. 
Syvältä maailman raosta. Sellaisesta joita ministerit ja toimitusjohtajat polkevat sikari hampaissa umpeen. Tällä kertaa kolosta nousi nappaskengän tielle nyrkki. Nyt sattuu varpaisiin.
Hirtehisen hauska veijariromaani vakavista asioista. Äijäilyn, sotaelokuvien, parodian ja yhteiskunnallisen irrottelun ystäville


P.S. Kirjan tunnelmaan päästäkseen voi laittaa soimaan vaikka saamelaista rap-musaa.  Tämä kotimainen artisti ei ehkä vielä olekaan aivan kaikille tuttu. (Kyllä, miehen nimi on Morottaja, tosin ei Toni ;D)

EDIT: Nyt vasta huomasin, että Unni oli löytänyt ja linkannut kaksi muutakin blogiarviota kirjasta, Taikakirjaimet ja Lopun ajan lauseet.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Sarjakuvaperjantai: Ystäväni varjo


Minulla on ollut oireita nyt viitisen vuotta. Mykkyyttä. Vakavuutta. Pistoja sydämessä. Tiedän, että hoitamattomana se voi johtaa masennukseen, muihin sairauksiin tai jopa ennenaikaiseen kuolemaan.

Anne Muhonen: Ystäväni varjo, 2009

Liian ujo, liian turvallinen, tuon näköinen, tylsä. Et uskalla iloita, huolehdit liikaa, olet omien tapojesi vanki. Näin soimaa itseään Anne Muhosen nuori ompelijatar - sillä onhan hänessä oltava vikaa, eihän hän muuten olisi aina yksin. Vai voisiko yksinäisyys olla tartuntatauti?  Jospa hänen ruumiinsa erittää jonkinlaista yksinäisyyshormonia, joka saa kaikki karttamaan häntä? 

Itsetunnon ollessa alhaimmillaan tyttö löytää yllättävän ystävän: oman varjonsa, joka alkaa puhua hänelle. Tyttö viihtyy varjon seurassa, ehkä siksi että varjo on rohkea ja suulas, jopa tahattoman röyhkeä - siis tytön täysi vastakohta, kaikkea sitä mitä tyttö itse ei uskalla olla.

Ystävänsä varjon kanssa tyttö rohkaistuu rikkomaan rajojaan, kokeilemaan juttuja joita ei koskaan ole tehnyt - ja hitaasti viriää varovainen toivo: ehkä yksinäisyydestä on sittenkin mahdollista parantua? Ja jos ei ole, niin ehkä sen kanssa voi ainakin oppia elämään.

Ystäväni varjo on sarjakuvaa nuoruudesta, luonnollisena kohderyhmänä nuoret. Vaikka päähenkilö on jo työelämässä kiinni, on hänessä vielä aimo annos nuoruuden raikasta naiiviutta ja mielikuvituksen lentoa. Piirrosjälki on pehmeän tyttömäistä, huumori on yhdistelmä koululaisvitsejä ja orastavaa aikuisen sarkasmia. Sivujen alalaidasta löytyy englanninkielinen käännös. Kirja siis sopii myös englannintunnille tai itseopiskelun tueksi.


Tarinautti lokikirjaan: Löytöretkeni sarjakuvan maailmoihin jatkuvat kotimaisin voimin. Anne Muhosen sympaattinen omakustanne herätti kiinnostukseni söpöydellään, jonka alta aistin pilkottavan mukavasti muitakin tasoja. Mitään elämää suurempaa tässä ei tapahdu, eikä taiteilija sitä edes yritä. Lopputulos on lämminhenkinen, elämänmakuinen sarjissatu, joka sai hymynkareen huulille.

Loppuratkaisu ei sorru romanttisuuteen, ja muutenkin kirja puhuu lempeän vakavasti vaivasta, josta toisinaan kärsii jokainen ja kroonisestikin aivan liian moni. Yksinäisyys ei ole vain vanhusten vaiva, ja identiteettiään etsivälle nuorelle se voi olla kipeä paikka. Tätä nopealukuista albumia voisikin suositella vaikka koululuokan luettavaksi, vanhemmille tai vapaaehtoistoimijoiden koulutukseen keskustelun sytykkeeksi ja kokemusten jakamisen pohjaksi. Kannattaa tutustua, jos aihe yhtään liippaa läheltä tai muuten kiinnostaa!


Summa summarum: Sydämellinen, viisas ja haikeanhauska yksinpuhelu yksinäisyydestä kahdella kielellä.



maanantai 10. syyskuuta 2012

Katja Kaukonen: Vihkivedet


Eikä hän surrut, kellui vailla huolia. Niin kevyt on ihminen, joka ei pyristele turhaan vastaan, luottaa vain. Miltä tuntui maata veden päällä kasvot kohti korkeutta, luottaa veteen noin lujasti? Onnelliselta ukko minusta näytti. Hän oli maiseman viiva, osa horisonttia. Merkillinen kupru tukki, joka rikkoi veden kalvon, mutta yhtä lailla ilman, pönötti siinä kuin se kaikki olisi ollut hänen omaansa. Niin kuin olikin.

Katja Kaukonen: Vihkivedet
WSOY 2012

Katja Kaukosen novellikokoelma jatkaa esikoisromaani Odelman mystisenkauniilla poluilla. Kaukonen kirjoittaa maan hiljaisista: lapsista jotka ovat lapsia väärällä tavalla, miehistä jotka ovat liian kunnollisia kelvatakseen, naisista joitten ylle on laskettu liian paksu kerros hiljaisia vuosia. Kaikissa tarinoissa on vahvasti läsnä veden hiljainen mutta vastustamaton voima.

© Silvia Camporesi
Tarinautti lokikirjaan: Siitä pitäen kuin luin lumoavan Odelman, olen toivonut ja odottanut Kaukoselta uutta kirjaa. Ja nyt se sitten viimein tuli! Odotukseni olivat katossa, ja samalla hirvitti: voisiko edes olla mahdollista, että Kaukonen yltäisi uudestaan Odelman veroiseen ihanuuteen? Yleensähän näissä käy niin, että mitä kiihkeämmin odottaa, sitä katkerammin pettyy.  En varmaan olekaan ainoa, jota Vihkivetten lukeminen jännitti enemmän kuin lätkän mm-finaali ja euroviisukarsinnat yhteensä. Kaiken kukkuraksi minulla on novelli-intoleranssi! Vaan kuinkas sitten kävikään... Luin ensimmäisen lauseen ja upposin. Mystinen, tumma ja kylmäävän kaunis teksti virtasi suoraan sieluun. Viimeisellä sivulla, viimeisen lauseen lopussa nousin henkeä haukkoen pintaan. Oi, missä vesissä olen saanut uida!

Kaukosen novelleissa on paljon samaa kuin Odelmassa: sama maagisuus, moniselitteisyys ja melankolisuus, sama ilmaisun rikkaus ja herkkyys. Kaikkein eniten ihastuin novelleihin, joissa kuvattiin lapsia ja / tai naisiksi kasvavia tyttöjä:

Ehkä alkaisin tuottaa hyönteislapsia, toukkia, pieniä tiukkaan kapaloituja kääröjä, joita ei kukaan huolisi. Aikuiset väittäisivät, että puhuin taas omiani. He kääntäisivät päänsä eivätkä suostuisi katsomaan kummia kaitoja kasvoja, joissa oli heidän piirteensä. Se mitä koin, raukeaisi olemasta niin kuin kaikki, mitä aikuinen ei myöntänyt. Silti kantaisin sudenkorentoa poskeni piilossa lopun ikäni. Tuossa se kopteri nyt pörisi, tuli yhä lähemmäs. 

Heikkoa lenkkiä en novelleista löytänyt, vaikka suosikkeja sainkin. Kaikkein huikeimpina mieleen jäivät Lauteille mahtui vain kolme, Ei kivitetty väärintekijää ja Täydellinen ajoitus. Vähiten puhutteli kokoelman viimeinen kolmannes - mikä tosin johtunee pitkälti siitä, että ahmin kirjan hieman liian hosuen; en malttanut juurikaan sulatella vaan riensin novelleista toiseen, ja se kai sitten kostautui lievänä turnausväsymyksen tuntuna. Kokonaisuutena Vihkivedet kuuluu kuitenkin ehdottomasti kirjavuoteni kirkkaimpiin helmiin. 

  ©  Gregory Crewdson
Yöpaidan kangas tuntui tyyneltä, se oli syyskesän viileää vettä. Suljin silmät ja hivelin hänen lanteitaan, pyöreitä rantakiviä. Kuljin hänen vartaloaan pitkin menneeseen. Näin meidät jälleen yhdessä. Rannalla, kauan sitten. Vaimon uimapuku väreili vartalolla kuin toinen iho, enkä minä väsynyt ihailemaan hänen silmiään, loputonta sinistä vettä. Aurinko paistoi lämpimästi, olin juuri aikeissa suudella, kun hän keskeytti: 
"Minusta ei ole mihinkään seksitouhuihin, sairas ihminen. Kyllä sinun pitäisi se tajuta."

Summa summarum: Tiesin, että järvikin puhui. Kevättä yski ja puhui. Odotti jo. Minulla oli kiire.  Ostan hyvin harvoin kirjoja omaksi, jos kirpparilöytöjä ei lasketa - mutta tämä kirja on pakko saada omaksi ja pian.  (Ja taas huomaan, että olen jo alkanut odottaa Kaukoselta uutta kirjaa :D)

P.S. Seuraamistani bloggareista Vihkivesistä ovat jo ehtineet kirjoittaa SannaSara ja Riina.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Maarit Verronen: Pieni kumikanoottikirja


Siinä se on. Ei ulkoiset olosuhteet, ei edes tarinahenkilö. Vaan se hetki, kun paatti on pumpattu ja vedessä, tavarat kyydissä, ja asetun istuimelle ja ohjaan ensimmäisillä melanvedoilla aluksen joen suuntaan, kohti ensimmäistä mutkaa. On veden ääniä, auringon lämpöä ja miellyttävää oloa kaikkialla kehossa; puita, pensaita, heiniä ja rantatöyräitä. Sellaisina hetkinä ei tee mieli katsoa taakse.

Maari Verronen: Pieni kumikanoottikirja
Tammi 2011

Se painaa yhdeksän kiloa, mahtuu rinkkaan, matkustaa bussissa ja kelluu. Se on Maarit Verrosen kumikanootti, ja sen nimi on Hemmo. Se on oikeastaan lähinnä lelu, mutta Verroselle se on uskollinen ystävä, jonka kanssa hän on kokenut pieniä suuria seikkailuja Vantaanjoen valuma-alueella ja joskus kauempanakin.

Pieni kumikanoottikirja on tositarina hyödykkeestä, joka on enemmän kuin osiensa summa. Sama pätee koko kirjaan. Paitsi rakkaudentunnustus Hemmolle, kirja on inspiroiva kertomus ympäristötietoisen käyttäjä-omistajan kelluntaharrastuksesta ja laajemmin suhteesta luontoon. Ruuhka-Suomessakin voi kokea luonnon rauhaa, rentoutua ja tuntea löytämisen iloa. 
Hemmoilu on myös sosiaalista. Lukuisten joutilaiden kesäpäivän viettäjien joukossa on todennäköisesti aina joku, jonka mielestä on kiinnostavaa ja tyydyttävää katsoa, miten epämääräisestä muovikasasta tulee vene. Teltan pystyttämisen seuraaminen tuottaa joillekuille vastaavaa mielihyvää, mahdollisesti myös huonekalujen kokoamisen katsominen. 

Tarinautti lokikirjaan: Meitä melojia mahtaa olla moneen junaan, ainakin kahteen: toiset tykkäävät kanooteista, toisille taas kajakki on Se Oikea. Minä olen aina ollut kajakkihöperö, kanooteille en oikein ole lämmennyt koskaan. Mutta melonnan sielu ja mieli tuntuvat olevan välineestä riippumatta samat: kiiruhtaa hitaasti, nähdä ja kokea, jättämättä jälkeensä muuta kuin vanaveden vähäiset viivat. 

Tässä ollaan olennaisen äärellä: leppoisuuden säilyminen on tärkeää, melonnasta ei saa tulla reaktio-tai koordinaatiokykytestiä. Ei mitään Syvä Joki - äijäilyä kanjonissa jylisevine virtoineen.

Niksi on siinä, että löytää sopivan lokeron, jossa pärjää ja viihtyy ja jossa ei ole liikaa tungosta. Niksi on aina ollut siinä, siitä luonnonvalinnassa on kysymys. Ei siinä, että on suurin, vahvin ja paras nujertamaan muita.

Verrosen asenne hemmoiluunsa herättää minussa ihailua. Sen lisäksi, että hän vaivaa säästämättä selvittää Hemmonsa ympäristövaikutukset tuotantolaitoksilta hamaan loppusijoitukseen, hän tuo ujostelematta esille syvän tunnesiteensä lilluvaan leluunsa. Hemmon kaltaisiin esineisiin ei ole tapana kiintyä - ja siitä johtuu kohtuullinen osa maailman ongelmista. 

Samalla intohimoisella kiinnostuksella kuin kulkuneuvoonsa, Verronen suhtautuu myös maastoon, jossa  retkiään tekee. Paikallishistoria, topografia, ympäristöasiat ja ylipäätään kaikki, mitä hän retkillään havaitsee ja kokee, tuovat oman tärkeän lisänsä hemmoilun riemuun. Mahtaisinko itse jaksaa istua iltakaudet kirjastossa ikivanhoja uutisia selailemassa, jotta saisin selville jonkun puretun pumppaamon käyttöönottovuoden? Epäilenpä, että en. Verronen jaksaa - ja  vieläpä kertoo siitä niin, että lukijakin innostuu, vaikkei oikeastaan voisikaan vähempää kiinnostaa ;) Tästä kirjasta jäi hyvä mieli - ja polte päästä luontoon, vesille vaikka kuinkakin vaatimattomiin puitteisiin. 


Summa summarum: Ehkäpä kumikanoottiretket ovat ympäristöllisiä performansseja siinä samassa vaatimattomassa sarjassa, jossa Töölönlahden lumipallukat ovat tilataidetta. Tämä kirja taas on retkiin pohjautuva installaatio - tekstimuodossa, jonka koen luontevammaksi kuin retkikarttojen ja äyskärirättien asettelemisen gallerian nurkkaan.

P.S. Tämä kirja oli kaiken muun hyvän lisäksi mitä loistavin matkaevästys lukumatkalleni maailman ympäri: ei piä hättäillä vaan istua mättäillä. Siispä kiiruhdan hitaasti ja nautiskelen, ettei vauhtisokeus iske.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa


-Saatana!
He kyykkivät nuotiolla puhumatta sanaakaan. Lupaa kysymättä Viktor polki palasiksi kaikki teljot ja toiset airot. Hän mutusteli leipää ja ryyppi kuumaa juomaa, jota hän keitti kaiken aikaa pakissa. Halonen istua jurotti kuivin suin.
Jääkenttä ympärillä liikehti, huusi kuin tuskissaan, nauroi pakahtuakseen, naukui kissana, haukkui rakkilaumana, ryskyi ja kolisi. Pienet tiu'ut soivat lähellä, valtaisa vaskikello kumahteli kaukana.

Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa
WSOY 2000

Sankarivainajan varastettu kello. Majakanvartijoiden vaarallinen joulu. Hometta haaroissa, Viltteri kuskina  ja paleltunut avaruuslentäjä hangessa. Joni Skiftesvikin lyhytproosa on älykästä, yllätyksellistä ja tunnelmaltaan jykevää. Kokoelman kahdeksan kertomusta piirtävät taidokkaan kuvan Perämeren rannikon elämästä haasteineen ja värikkäine ihmisineen.

Novellien maailma on varsin miehinen; paikoin raadollinen ja toisin paikoin hilpeän rähjäinen. Mutta toisin kuin perinteiset äijäilijät, Skiftesvik ei jätä naisiaan latteiksi statisteiksi, jotka kiltisti suostuisivat ukkojensa metkuihin. Skiftesvikille naiset ovat luonnonvoima, joilla on valta saada miehet polvilleen - milloin mustasukkaisuudesta, milloin nyrkiniskulla silmään. Päähuomio on kuitenkin miehissä: heidän yrityksistään kasvaa miehiksi tai palata poikuuden viattomuuteen, vahvojen sortumisesta ja heikkoihin kätketystä voimasta. 

Joni Skiftesvik
Tarinautti lokikirjaan: Oululaiskirjailija Skiftesvik on ollut "pitäisi lukea" -listallani siitä pitäen, kun aikoinaan Ouluun muutin. Niinpä päätin aloittaa matkani maailman ympäri oman kotipaikkaseutuni suuren pojan teksteillä. Skiftesvikin runsaasta tuotannosta valitsin Gagarinin kinoksessa, koska kirjan nimi oli kutkuttavan vekkuli. Sympaattinen  oli myös kansikuva, jossa Juri Gagarinin kuunaama valaisee pimeää kaamosta. 

Koulupojan pakkasesta pelastama ulkomaalainen, jonka poika vakaasti uskoo olevan maailmankuulu avaruuslentäjä, olikin kohdallani yksi kokoelman helmistä. Tarina on saanut innoituksensa faktasta, jota ainakaan minä en tiennyt: Gagarinin vierailusta Kemissä kesällä 1961.

Majuri Gagarin Kemissä heinäkuussa 1961
Odottamaani veitikkamaisuutta löytyi lopulta vain muutamasta novellista, vaikka tarinoiden henkilöt aika veijareita olivatkin. Niminovellin ohella suosikeikseni nousivat jylhänkohtalokas Majakkamiehet sekä vahvatunnelmainen Valopistooli, jossa nuoren pojan sotaleikit muuttuvat kipeäksi elämän oppitunniksi vastuusta ja valintojen hinnasta. Kahden viimeisen novellin Viltteristä ja Mallusta alkoi heti tehdä mieli lukea lisää. Onneksi se on myös mahdollista, sillä Skiftesvik on kirjoittanut parivaljakosta ennenkin. (Ja arvatkaa, alkoiko kaduttaa, etten taannoin tullut menneeksi katsomaan pariskunnan värikkäistä vaiheista kertovaa Katsastusta, kun se aikoinaan Oulussa esitettiin!) 

Novellien sävy keveni loppua kohti, mikä olikin hyvä - loppua kohti olisi varmaan turnausväsymys iskenyt, jollei tarinoiden tunnelma ja tyyli olisi ollut piristävän vaihteleva.

Arvo kysyi, eikö heillä vanhoilla sotakavereilla ollut muita puheenaiheita kuin inttää, kumpi kusee vähemmän housuihinsa. Lauri sanoi Arvon olevan oikeassa ja alkoi muistella ensimmäistä vaimoaan, joka oli niin kova inttämään, ettei hänen kanssaan voinut puhua edes arkipäiväisistä asioista ilman, että tuli kova intos. 
- Kai me siksi oltiin toisinaan viikkokausia mykkäkoulussa, kun inttäminen kyllästytti. 
Arvo sanoi, että melkein kaikki naiset ovat kovia inttämään. Rauhakin intti vaikka mustan valkoiseksi.
- Inttääkö Mallu? hän kysyi.
Ennen kuin Viltteri ehti vastaamaan Arvo sanoi hekotellen, että eihän Mallu tietenkään intä, se tinttaa nyrkillä.

Viltteri ja Mallu
Summa summarum: Vähäeleisiä veijaritarinoita ihmisistä, jotka ovat enemmän tai vähemmän rempallaan.

P.S.Tähän loppuun on ihan pakko linkittää tämä Miljoonasateen tribuutti nuorena kuolleelle "avaruuden hurjalle". Rest In Peace, minunkin lapsuuteni sankari!

 
Juri Aleksejevitš Gagarin, 9.3.1934 – 27. 3. 1968

P.P.S. Kun nyt kerta Oulussa ollaan, ei täältä millään raski lähteä pois ilman ihanaa Aknestikia, jota itsekin olen Rauhalan patiolla fanittanut. Tämän biisin tahdissa on hyvä jatkaa matkaa kohti maailmankirjallisuuden syviä vesiä. Valinnan vaikeus huimasi päätä, mutta kun nyt kuitenkin kehtaan änkeä tähän vain yhden, valitsin lähtölaulukseni tämän: 


P.P.P. S.Matkani maailman ääriin ja takaisin on nyt sitten virallisesti alkanut. Pohjois-Pohjanmaan nietoksista reissu jatkuu kumikanootilla Viroon. See you there!

perjantai 7. syyskuuta 2012

Tarinautti teatterissa: RAJA


"Pelasta minut. Tapa minut."

Oulun kaupunginteatteri: Raja
Ensi-ilta 07.09.2012

Riikka Pulkkisen kiitetty romaani on nyt koettavissa myös näytelmänä: Raja saa tänään kantaesityksensä Oulussa.
Ohjaaja Fiikka Forsmanin dramatisoima rohkea ihmissuhdedraama nostaa esille aiheita, joista arjessa on mieluisampaa vaieta. Näytelmässä etsitään ja uhmataan moraalin rajoja: mikä on oikein ja mikä väärin? Miksi pitää - vai pitääkö- erottaa toisistaan taide ja elämä? Onko se edes mahdollista? Missä menee raja?

Mirjami Kukkola ja Tuula Väänänen
Näytelmässä kulkee rinta rinnan kaksi tasavahvaa punaista lankaa, jotka lähestyvät yhteisiä teemoja -kuolemaa, rakkautta ja moraalin rajoja- vastakkaisista suunnista. Kirjallisuuden professori Anja suunnittelee muistisairaan miehensä armomurhaa, siskontyttö Mari leikkii kuolemalla ja rakkauden tulella. Viaton ihastus äikänopettajaan karkaa käsistä ja muuttuu kielletyksi suhteeksi perheelliseen mieheen. Silminnäkijäksi ja sijaiskärsijäksi joutuu myös kaikista viattomin: opettajan tarhaikäinen tytär.

Näytelmä on intensiivinen ja haastava, eikä vain aiheiltaan. Pieni ja intiimi lava tuo tapahtumat - erotiikan, vihan ja kuoleman - suoraan katsojan iholle. Näyttämö(kin) on paljaaksi riisuttu, lavastusta ei oikeastaan ole - eikä esityslavaa, vain suurehko huone jossa yleisö ympäröi näyttelijöitä kaikilta neljältä puolelta. Näyttämön ja yleisön välillä ei siis ole selkeää rajaa.
Vaikka mitään rajapyykkejä ei lavalta (eikä oikeastaan koko näytelmästä) löydy, kontrasteja riittää ja ne ovat rajuja. Yksi ei tiedä mitä eroa on rakkaudella ja halulla, toinen rakastaa niin paljon että on valmis mihin tahansa, mitä toinen häneltä pyytää.

Tuula Väänänen ja Hannu Pelkonen
Tarinautti lokikirjaan: Olen pitkään ollut varovaisen kiinnostunut Rajasta kirjana, vaikka hieman sen aiheita vieroksuin. Kun kuulin tekeillä olevasta näytelmästä, päätin lykätä kirjan lukemista, jotta voisin kokea kaiken "puhtaalta pöydältä". Olen tyytyväinen ratkaisuuni: dramaattinen tarina imi heti mukaansa, ja kun en tiennyt miten kaikki päättyisi, ei takapuolen puutumista kovalla penkillä ehtinyt edes huomata ennen kuin kaikki oli sanottu ja tehty, ja viimeisetkin aplodit annettu.

Haastavan tarinan dramatisointi oli yllättävyydessään onnistunut ja puhutteleva. Olo oli kieltämättä hetkittäin tukala, kun aivan silmien tasalla mela heilui ja ruma sana sanottiin niin kuin se on! ;) Hieno oivallus oli käyttää henkilöitä toistensa kertojina (saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta toimi hätkähdyttävän hyvin).
Ainut kerrontatekninen ratkaisu, joka minua näytelmässä häiritsi, oli nauhalta tuleva Julianin tyttären ääni. Minusta olisi toiminut paremmin, jos Anninkin ajatukset olisi "lukenut ääneen" toinen henkilöhahmo. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni, mutta minua playback ei aivan vakuuttanut.

Roolisuoritukset olivat kauttaaltaan varmoja, mutta erityisen vaikuttavina mieleeni jäivät Anjaa tulkitseva Tuula Väänänen ja Marin rooliin hienosti heittäytyvä Sanni-Mari Kanto.

Sanni-Mari Kanto ja Timo Pesonen
Summa summarum: Rankka mutta palkitseva draama rakkauden ja kuoleman kaipuusta, valinnoista ja moraalin häilyvistä rajoista.