bg

Free background from VintageMadeForYou

torstai 31. tammikuuta 2013

Vuodenvaihteen luetut + palkitut


Uusi vuosi toi mukanaan uudet kujeet ja vanhan tutun lukulistan uutuuksilla ryyditettynä. Lukuvuoteni onkin alkanut aivan henkeäsalpaavan hienosti... mutta ennen sitä vielä vilkaisu joulukuun kirjoihin, jotka jäivät kaiken joulutohinan keskellä listaamatta.

JOULUKUUN LUETUT

Arto Paasilinna: Onnellinen mies
Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo
Tarjei Vesaas: Lehtokurppa
Miina Savolainen: Maailman ihanin tyttö
Stark & Bondestam: Diktaattori
Hidas tanssi. Mäntyrunoja (toim. Risto Rasa)
Paul Polansky: Kosovon mustarastaat
Pilvi Pääkkönen: Saako lähettää terveisiä
Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin
Emmy Abrahamsson: Kuinka selviytyä puolalaisesta äidistä
Lewis & Stone: Please bury me in the library

Yhteensä: 11
Kotimaisia: 6
Naiskirjailijoita: 6
Euroopan ulkopuolelta: 0

Tammikuussa ehdin taas lukemaan enemmän. Tässä kuussa kunnostauduin eritoten oman kirjahyllyni kimpussa - olen viime aikoina langennut niin moneen kirjakiusaukseen, etten enää kehtaa ostaa yhtään ennen kuin luen jo hankittuja vähemmäksi :D 
Olen myös ylpeä siitä, että vihdoinkin olen paranemassa paksujen kirjojen kammostani: kuukauden kirjousta kolme oli liki 500-sivuisia! Se on minulle harvinainen saavutus.

Kaiken kaikkiaan tammikuun lokikirja näyttää tältä:

TAMMIKUUN LUETUT

Marjatta Kurenniemi:
Onnelin ja Annelin Talvi
Hodkingson & Kieran: Joutilaita iloja
Alice Hoffman: The Dovekeepers
Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson: Silta Tumman yli
Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa
Juha-Pekka ja Miranda Koskinen: Hallava hevonen
Emma Hardy: Intona ompeluun!
Mila Teräs: Telma ja tarinoiden talo
Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja
Mirjam Kälkäjä: Maan ja joen poikki
Mary Norton: Kätkijät
Susan Fletcher: The Silver Dark Sea
Huovi & Pertamo: Ihme juttu
Perkiö & Pelliccioni: Huuhkajan hotelli
Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus

Yhteensä: 15
Kotimaisia: 8
Naiskirjailijoita: 10
Euroopan ulkopuolelta: 2

Muuta: Joulukuussa uhosin, että lukisin enemmän mieskirjailijoita, jotka luettujen pinossani ovat selkeä vähemmistö. Vaan kuinkas sitten kävikään: metsään meni että rytisi! Tammikuusta tulikin vahvojen naisten kuu, josta nautin täysin rinnoin. Oli ihana lukea näistä sitkeistä, urheista naisista jotka valittamatta selviävät äärimmäisissä oloissa: Petsamon tiettömillä taipaleilla, Juudean erämaassa tai karulla saarella keskellä armotonta merta.

Haasteista osallistuin Teresitan Ajattelun viikkoon. Inspiroivan lukuelämyksen lisäksi sain palkkioksi upean tietokirjapaketin: Ääretön kertaa ääretön sekä Yötaivaan opas. Kiitos sekä hienosta haasteesta että yhtä hienosta palkinnosta!
Muista uusista haasteista hurahdin Aikamatkaan, Kansankynttiläin kokoontumisajoihin sekä 13 kotimaiseen. Kaikissa olenkin jo pistetilini avannut. Vanhoista haasteista kesken on Kosmoksen lumoa ja tähtisumua - yhden olen lukenut, vielä on kuukaus aikaa lukea toinen. Hitaasti mutta varmasti etenee myös Oi Maamme Suomi, jossa olen valloittanut kolme maakuntaa. Enää 14 jäljellä! :D

Koska viime vuoden parhaat on jo palkittu, ja joulukuun parhaimmistokin tuli kehutuksi jo tuolloin, Elma-gaalaan osallistuvat vain tammikuun kirjat. Ja hyvä niin, on tämä tarpeeksi vaikeaa jo ilmankin! Kuukauden luetuista peräti kolme oli kirjoja, jotka todennäköisesti nousevat koko kirjavuoteni parhaimmistoon (The Dovekeepers, The Silver Dark Sea sekä Missä lintuset laulaa.) Sydänverta vuodattaen tein valintani, joka on tämä:

Susan Fletcher: The Silver Dark Sea

Ilona-palkinnon kanssa oli vähän helpompaa, joskaan ei kovin helppoa sekään. Teki hirveästi mieli palkita Maan ja joen poikki, mutta tämä katse ei jättänyt minua rauhaan:

The Dovekeepers (Kansikuva Joyce Tenneson)

Tämän vuoden uutuutena Elma-gaalassa palkitaan myös parhaat tai muuten vain mieleenjäävimmät henkilöhahmot, sekä jaetaan fiiliksen mukaan kunniamainintoja randomeista ansioista. Tähän tapaan:

Paras naispääosa: Aziza (The Dovekeepers). Soturiksi kasvatettu tyttö kasvaa naiseksi, kadottaa identiteettinsä ja kypsyy lopulta valitsemaan itse, kuka haluaa olla ja minkä puolesta taistella.
Paras miespääosa: Prinssi Taor (Kolmen kuninkaan kumarrus) Hellyttävän naiivi, hyväntahtoinen ja hemmoteltu herkkusuu, jonka kasvutarina on huikea.
Paras naissivuosa: Kaisa (Missä lintuset laulaa). Vaikuttava matriarkka miehensä "haaremissa".
Paras miessivuosa: Pastori Lorcan (The Silver Dark Sea). Onpas virkistävää kerrankin lukea  pienestä yhteisöstä kertova kirja, jonka sielunpaimen ei ole tuomitseva tiukkapipo, vaan viisas ja lämmin, ihana ihminen.
Parhaat ääniefektit: The Silver Dark Sea. Ilmastointiventtiilin tut-tut-tut (vain pohjoistuulella), lokkien ark-ark-ark, kissan kaulakellon sing-sing, askelten brush brush heinikossa.... tämän kirjan voi lukiessaan myös kuulla!
Mukaansatempaavin alku: We came like doves across the desert. (The Dovekeepers).
Kuukauden floppi: Mary Norton: Kätkijät
Kuukauden ajatus: Täytyy kulkea. Mennä katsomaan. Avata silmänsä ja sydämensä tuntemattomille totuuksille, terästää kuulonsa oudoille sanoille. (Kolmen kuninkaan kumarrus)


Vahvat naiset äärioloissa-teemani tuntuu jatkuvan myös helmikuussa: juuri nyt olen Myrskyluodolla, ja takaisin Petsamoonkin on tarkoitus päästä pian. Helmikuun toinen viikko on blogissani saamelaiskulttuurin viikko - tiedossa on mm. kirja-arvioita, runoutta, saamelaistaidetta ja tietovisa. Stay tuned!


P.S. Uudenvuodenlupaukseeni liittyvä mieskirjailija-äänestykseni on nyt päättynyt, ja voittajaksi selviytyi Kjell Westö. Kakkoseksi kiri Juha Itkonen niin niukalla marginaalilla, että päätin sitoutua lukemaan molempia vielä tämän vuoden aikana. (En tosin ehkä vielä ensi kuussa, mutta onneksi vuosi on vasta alussa... ;D)

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi


Ulkona oli pimeää. Leikkihuoneesta valo oli sammutettu, vain nukkekaapin olohuoneessa paloi lamppu. Isoäiti istui keinutuolissa vauva sylissään ja muut olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Onnelilla ja minulla oli jakkaramme lattialla. Oli kuin olisimme katselleet nukketeatteria.
Isoäiti kertoi tarinoita lapsuudestaan tai satuja, joita hän oli kuullut omalta isoäidiltään. Istuimme hievahtamatta ja toivoimme, että hetkeä olisi kestänyt loputtomiin.

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talvi
WSOY 1968

Onnelin ja Annelin elämä Ruusukujalla kahden pienen tytön talossa jatkuu rauhallisena ja leppoisana. Eräänä alkusyksyn päivänä heidän luokseen saapuu eriskummallisia vieraita: Vaaksanheimojen pieni perhe, niin pieni, että he mahtuvat taskuun. Kotinsa menettäneet Vaaksanheimot muuttavat väliaikaisesti asumaan tyttöjen nukkekaappiin, kunnes ehtisivät etsiä itselleen oman kodin.

Tytöt viettävät pikkuruisten ystäviensä kanssa monta hauskaa hetkeä. Mutta eräänä päivänä kylään tupsahtaa vielä yksi, vähemmän mieluisa vieras: Annelin entinen lastenhoitaja Adele! Tytöt toivovat, että Adele ei viipyisi kauan, mutta hän onkin nähtävästi päättänyt jäädä taloksi - ja mikä pahinta, hän on aivan liian kiinnostunut tyttöjen nukkekaapista...




Tarinautti lokikirjaan: Luimme lasteni kanssa viime kuussa ensimmäisen Onneli ja Anneli-kirjamme, jossa kerrottiin, kuinka ystävykset muuttivat Ruusukujalle omaan pikku taloonsa. Koska kirja oli koko perheemme mielestä niin ihana, päätimme yksissä tuumin jatkaa jokailtaisia seikkailujamme Ruusukujan asukkaiden parissa. 

Onnelin ja Annelin talvi on tuttua ja taattua Kurennientä. Kodikasta ja lumoavaa vanhanajan tunnelmaa, sopivasti seikkailua ja myös huumoria - siis kaikkea, mitä lastenkirjalta toivoa saattaa. Lapset pitivät eritoten rasavillin Putti Vaaksanheimon kohelluksista, minä taas nautin kirjan maagisesta realismista. Tämän kirjan luettuamme meille oli itsestään selvää, että Onnelit ja Annelit on luettava viimeistä kirjaa myöten! 



Putin oli onnistunut siepata leikkilentokone ja hän istui onnellisena sen ohjaamossa ja teki hengenvaarallisia syöksyjä ja silmukoita ajaessaan takaa karamelleja ja torttuja. Ja herra Vaaksanheimo oli vallannut kokonaisen junan ja rouva Vaaksanheimo ja isoäiti ja Vauva olivat kiivenneet matkustajiksi ja ajaa huristelivat ympäriinsä ja vilkuttivat meille vaunun ikkunoista. 
- Jos totta puhun, herra Vaaksanheimo huusi veturista ohi kiitäessään, minun on aina tehnyt mieleni ruveta veturinkuljettajaksi! Ja hän antoi höyrypillin ulvahtaa hiljentäessään vauhtia kynnyksen kohdalla.
Olin aivan uupuneena istahtanut ohi leijailevalle jakkaralle, ja kun vihreä karamelli vieri ohitseni, ojensin hajamielisenä käteni ja poimin sen suuhuni. Sitten en muista enää mitään. 

Summa summarum: Eikö kaikki sentään olekin mukavaa! Mainio jatko ihastuttavalle Onnelin ja Annelin tarinalle.

tiistai 29. tammikuuta 2013

TTT: Joutilaita iloja


Tänä tiistaina lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla: laadin taas yhden Top Ten-listan ja samalla esittelen lukemani kirjan. Ovelaa, vai mitä! :D

Mutta asiaan. Näin hiihtolomien kynnyksellähän mediat pursuvat menovinkkejä. Pitäisi ehtiä näkemään, kokemaan ja puuhaamaan jos jonkinlaista kehittävää & hienoa. Mutta joutenolohan se vasta hienoa ja kehittävää onkin! Piakkoin alkavan "tee ja mee"-ryöpytyksen vastapainoksi tarjoilen teille kymmenen ei meno- vaan olovinkkiä loman tai miksei arjenkin ratoksi. 

10 JOUTILASTA ILOA

1.  Korttitalojen rakentelu. Korttitalo on täysin hyödytön, hauras rakennelma, vaikea ja yllättävän miellyttävä. On kuin rakentaisi oman tuomiokirkon keittiön pöydän ääressä.
2. Lentävien olentojen pohdiskelua. Koska ihminen ei osaa lentää, olemme lumoutuneita niistä jotka osaavat. Minusta on aina ollut hienoa katsella kaikkea, mikä vaikuttaa painottomalta, ei pelkästään lintuja ja hyönteisiä vaan myös kukkien höytyviä, syksyn lehtiä, tuulessa leijuvia paperinpaloja, pilviä, ilmapalloja ja kuplia.
3. Kirjeen kirjoittaminen. Istua tietokoneettoman kirjoituspöydän ääreen, ottaa esiin --- kirjepaperi, kirjoittaa ensimmäiset sanat "Rakas ystävä" ja sitten pysähtyä hetkeksi ennen kuin muste alkaa virrata paperille ryhtyessäsi kertomaan kuulumisiasi ja murheitasi, taitella paperi, sujauttaa se kuoreen, kirjoittaa osoite, liimata postimerkki, tipauttaa kirje postilaatikkoon ja sitten kuvitella iloa, jonka kirje saajalleen tuottaa, sen avaamisen fyysistä mielihyvää ja lukemisen iloa - ah, eikö tämä ole onnea?
4. Puiden nimien opettelu. Moni pystyy tunnistamaan useampia Kylie Minoguen poikaystäviä tai Johnny Deppin tähdittämiä elokuvia kuin kotimaansa puulajeja. Kuinka monta puulajia tunnet? Ollaanpa nyt rehellisiä; neljä, viisi, kuusi? --- Ota aivot jälleen omaan käyttöösi ja opettele puiden nimet.
5. Karttojen tutkiminen.  Ehkä kartta saa ihmisen tuntemaan itsensä jumalaksi, joka katselee taivaasta maata asuttavien merkityksettömien laiskureiden elämää. Tai ehkä ne vain ruokkivat haluamme häipyä jonnekin.
6. Melankolia. Voit kuvitella olevasi romantiikan ajan runoilija, joka vaeltelee lehtometsissä laatien kurjaa olotilaansa kuvailevia loppusointuja.
7. Nokkaunet. Kaikista tarjolla olevista ilmaisista huvituksista helpoin ja nautinnollisin on nokkaunet. --- On häpeällistä, että Pohjois-Euroopan maissa nokkaunet on otettava salaa ja syyllisyydentuntoisena, sillä kyseessähän on loppujen lopuksi maailman luonnollisin asia. On täysin hullua tehdä töitä kahdeksan tuntia ja enemmänkin yhteen menoon pystymättä välillä nukkumaan. Meillä pitäisi olla tyyny mukanamme, minne ikinä menemmekään.
8. Hypähtely. Vain pelkästä olemisen riemusta tekee joskus mieli hypähtää ilmaan ja lyödä kantapäät yhteen kuten vanhanajan akrobaatit, trubaduurit ja jonglöörit. Hypähtely on turhanaikaista, ja juuri siksi sitä pitäisi ryhtyä harrastamaan.
9. Aamuseksi. Silmät vielä puoliksi unipölyn peitossa, selkä kaarella ja vaivattomasti kikatellen leikittelet rakastettusi kanssa.  Yhteen kietoutuneet nilkat ja pakarat kiemurtelevat peiton alla. Hymy hiipii kasvoille ennen kuin aamuauringon valo on edes osunut silmiin.
10. Teen haudutus.  Aikaa ei ole tarpeeksi, että kannattaisi ryhtyä mihinkään, joten on vain istuttava odottamaan vesi kielellä pian valmistuvan kultaisen juoman valmistumista. Jos yrittää tehdä sillä välin jotakin, menee liian vähän tai liian paljon aikaa, ja lopputuloksena on liian vahvaa tai liian laihaa teetä. Teekannu on täysin tietoinen tästä asiasta. --- Vain suomalla teekannulle kaiken huomiosi pystyt todella nauttimaan teen mausta sitten kun sen aika on.

Kaikki listan vinkit löytyvät hiljattain lukemastani slow life-henkisestä kokoaan painavammasta kirjasta Joutilaita iloja (Tom Hodgkinson & Dan Kieran, Basam Books 2010, suom. Mirja Muurinen). Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kiireen ja stressin ryydyttämille, elämää kaksin käsin suorittaville human doingeille.

Millaisia joutilaita iloja te harrastatte? Mikä on sinun paras tapasi viettää tunti tai kokonainen päivä saamatta aikaan yhtään mitään?

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Vainojen uhrien muistopäivänä: Alice Hoffmanin juutalainen joukkoitsemurha


The warriors prayed to God and then killed a goat for their supper. To me the goat's cries sounded like those of a woman. I huddled beside my dog, covering my ears, rocking back and forth on my haunches. The radiance of the Shechinah, the light and compassion of the Almighty, was nowhere near this campground. Here, we were surrounded by what some called the other side, the dark realm, for on this night we had wandered onto the evil side of the world that was also born from Creation, that terrible region which could be found at the left side of God and fed on human sin. 

Alice Hoffman: The Dovekeepers
Simon & Schuster 2011

Vuonna 66 jkr. juutalaiset kapinalliset valtasivat Masada-vuorella sijaitsevan roomalaisten linnoituksen, kuningas Herodeksen vanhan palatsin. Jerusalemin hävityksen jälkeen vuorelle saapui yhä enemmän juutalaispakolaisia Rooman raivolta turvaan. Seitsemän vuotta myöhemmin, pitkän piirityksen jälkeen, 10. legioona Flavius Silvan johdolla valloitti vuoren takaisin - mutta ylhäällä ei ollut enää ketään elossa: sotilaat olivat tappaneet itsensä ja perheensä säästyäkseen orjuudelta. Masadan 960 asukkaasta eloon jäi vain kaksi naista ja viisi lasta. 

Kaikki ylläoleva on faktaa. Alice Hoffmanin romaani The Dovekeepers on yksi vastaus siihen, keitä nämä eloonjääneet saattoivat olla ja millainen oli heidän tarinansa. Kertojina on neljä naista, joiden silmin tapahtumia seurataan. Heillä kaikilla on oma surullinen historiansa: Salamurhaajan tytär Yael, leipurin leski Revka, naissoturi Aziza ja "Moabin noita" Shirah ovat kaikki nähneet ja menettäneet liikaa jo saapuessaan Masadaan. Ja se on vasta alkua: nälkä, pelko ja katkeruus ovat vaarallinen yhdistelmä, ja sota tekee ihmisistä petoja, vainotuista tulee vainottuja ja uhreista murhaajia. Rauhaa rakastaneet miehet ryöstävät lähiseudun kyliä, tappaen säälittä myos naiset ja lapset. 

Mt. Masada

Tarinan keskushenkilöitä yhdistää heidän työnsä: heidän tehtävänsä on huolehtia kyyhkyslakasta, jota ilman vuoren asukkaat nääntyisivät nälkään. Kyyhkyistä, köyhien ruoasta, tulee heidän pelastuksensa autiomaassa, jossa mitään ei ole tarpeeksi. Lihan lisäksi kyyhkynlantaa tarvitaan kipeasti lannoittamaan karuun kallioon perustettua puutarhaa, jossa muuten ei kasvaisi mikään. Kyyhkyistä kasvaakin toivon ja viattomuuden symboli vihan ja pelon täyttäessä heidän pieneksi kutistuneen maailmansa. 

 Our feast was a dove I had trapped in my scarf. The creature sang tirr tirr, a lovely song that sounded like tor, our word for turtledove. I looked upon a bush of myrtle and saw the dove\s mate waiting there. Later in the season when the turtledoves would migrate south, I wondered if the one perched on the branch would leave alone, or stay and mourn. I thought of Solomon's words to his beloved, Behold thou art fair, thou hast doves' eyes. I saw grief staining the dark eyes of the one perched in the bushes, and a tenderness I had never seen in humankind.

Dovecotes at Masada

Tarinautti lokikirjaan: Tänään 27.1. on vainojen uhrien muistopäivä, ja sain tämän teemaan sopivan kirjan juuri sopivasti luetuksi loppuun. Alice Hoffman on tehnyt valtavan työn perehtyessään Masadan historiaan ja luonut arkeologisten jäänteiden pohjalta tarinansa henkilöt ja kohtalot. Etukäteen arvelin, että tämä olisi niitä kirjoja, jotka pitää ahmia niin pian kuin suinkin. Sen sijaan kirjan lukeminen kestikin kauan: aloitin heti kuun alussa, mutta pidin välillä sulattelutaukoja ja luin jotain muuta, ennen kuin taas jatkoin. Tämä hidastelu ei missään nimessä johtunut siitä, että kirja olisi huono tai tylsä, eikä edes tarinan rankkuudesta, vaikka se sitäkin oli. Olen kai viimeinkin oppimassa kärsivällisyyden hyvettä, sillä tajusin jo alkumetreillä, että tämä kirja on parhaimmillaan kun sille malttaa antaa aikaa. 

The Dovekeepers on oikea runsaudensarvi. Kaikkea on kovin paljon ja monta rinnakkain kulkevaa, tasavahvaa tarinaa olisi vaikea hosumalla sisäistää. Kiiruhdin siis hitaasti - ja nautin. The Dovekeepers on lumoava, satuttava, synkkä ja kaunis, taitavasti kirjoitettu ja vääjäämättä etenevä jykevä kertomus, joka varmasti kummittelee mielessäni kauan!

Paikoittainen paatoksen puolelle sortuminen olisi jossain toisessa kirjassa saattanut haitata, mutta tässä tapauksessa se oli helppo antaa anteeksi. Erityisen ihastuneena luin kuvauksia juutalaisten rikkaasta mytologiasta, taikuudesta ja vanhojen jumalten palvonnasta joka - enimmäkseen naisten ja salassa harjoittamana - elää ja kukoistaa, vaikka monoteistisen uskonnon laki sen kieltää.

We had entered into the deepest of places, the seat of the great goddess Astoreth, written of by the prophets, a goddess who was with us still, even though the wise men in the Temple had  done all they could to destroy her. 

Naisten kohtaloista minua kosketti kaikkein eniten naissoturi Azizan tarina. Pojaksi kasvatettu, tappamiseen tottunut nuori nainen rakastuu aseveljeensä, mutta voiko rakastaa sellaista jota ei todella tunne? Entä missä menee soturin ja murhaajan raja - ja miksi on niin helppoa astua sen rajan yli? 

Revkan osuus kirjassa oli mielestäni heikoin. Ymmärrän hänen merkityksensä tarinassa, mutta koin että juoni ampui muutamassa kohdassa yli ja ohi. Kaksi lasta, joista molemmat muuttuvat mykiksi äitinsä kuollessa, ei maistunut aivan uskottavalta, enkä voinut välttyä kyyniseltä ajatukselta, että tyttärenpoikia oli kaksi vain siksi, että saataisiin "vaaditut" viisi lasta kasaan ;)

Koska kirjassa on monta tarinaa, siinä on myös monta teemaa. Kateutta, kaunaa ja pelkoa vastaan voi koettaa taistella taikakeinoin, mutta noitakonsteista ei ole hyötyä, kun ollaan saarroksissa ylivoimaisen vihollisen edessä.

The Romans used battering rams that weighed one hundred tons, and more than a thousand men were needed to swing them so they might loosen, then pull down the huge stones upon which King Herod's mark had been etched. Ropes were hoisted by hundreds of men, some of them ours, enslaved, cursing themselves for their fate and for the wretchedness of their own deeds. Stone should last forever, but on that night I came to understand that a stone is just another form of dust. Streams of holy dust loomed in the air, and every breath included remnants of the Temple, so that we inhaled that which was meant to stand throughout eternity. 

David Roberts: Siege and Destruction of Jerusalem

Vaikka The Dovekeepers oli hetkittäin työläs lukea, en arkaile sanoa: tämä on hieno kirja! Pidän peukkuja, että se saadaan jossain vaiheessa lukea myös suomeksi.

Summa summarum: If a man sees his brother tied with ropes and dragged down the cobblestone road, does he ever see anything else? If ten men are kept in a room with a lion and only one survives, what does that man become? If a woman with red hair keeps silent, will she ever be able to speak the truth again? 
Jylhänkaunis murhenäytelmä mutta myös selviytymistarina, jonka henkilöt ovat keksittyjä, mutta heidän kohtalonsa totta.

The Dovekeepers - Book trailer

P.S. Avaan tällä kirjalla pistetilini Sheferijmin Aikamatka-haasteessa, ja merkitsen korkatuksi kategorian Muinaisilla poluilla.

torstai 24. tammikuuta 2013

Elo kuvissa: Caramel

       Caramel (Sukkar Banat, Libanon 2007)
       Ohjaus: Nadine Labaki
       Rooleissa mm: Nadine Labaki, Adel Karam, Yasmine Al Masri, Joanna Moukarzel


Ystävykset ja liikekumppanit Layale, Rima ja Nisrine pyörittävät kauneushoitolaa kotikaupungissaan Beirutissa. Kauneuden ammattilaisetkaan eivät kuitenkaan ole rakkaushuolilta turvassa: Layale on rakastunut varattuun mieheen, Rima puolestaan pitää vain naisista. Nisrinelläkin on ongelma: mitä hänen tuleva miehensä tuumaa, kun hääyönä huomaa, ettei morsian vuodakaan verta? 

Kauneushoitolan naapurissa on Rose-tädin ompelimo. Vanhaksipiiaksi jäänyt Rose huolehtii höperöstä sisarestaan Lillistä, eikä ole koskaan kokenut rakkautta. Kun ensirakkaus viimein hiipii ikääntyvän Rosen elämään, hänen on valittava velvollisuus tai tunteet.

Caramel on Tukholman elokuvafestivaaleilla palkittu, lämminhenkinen ja humoristinen draama viiden naisen elämästä modernissa Libanonissa. Kehuja kerännyt elokuva oli myös Libanonin ehdokas v. 2007 Oscar-gaalassa.



Tarinautti lokikirjaan: Olen aina kokenut selittämätöntä ja syvää sielunsukulaisuutta Lähi-Idän kulttuureja kohtaan. Tämä elokuva saikin minut hihkumaan riemusta, kun sen kirjastoreissulla bongasin. Ja vielä enemmän hihkun riemusta nyt, kun olen jo nähnyt leffan. Caramel on juuri sellainen elokuva, josta minä tykkään: sydämellinen, hauska ja vähän haikeakin draama (vaikka takakansi mainostikin leffaa romanttiseksi komediaksi) eri-ikäisten naisten elämästä, sydänsuruista ja toiveista. Pidin myös loppuratkaisusta, joka ei ollut mikään kliseinen siirappiloppu, vaan juuri sopiva sekoitus iloa ja surua.

Elokuva on pullollaan toinen toistaan hienompia henkilöhahmoja. Tarinan naisiin on helppo samaistua, vaikka kulttuurin asettamat odotukset ovat aivan toiset kuin meillä. Sivuhahmoista riemastutttavin oli Rosen hullu sisar Lilli, vanha nainen joka odottaa sulhastaan ja keräilee kaduilta paperilappuja, "rakkauskirjeitä armaaltaan".

Takakansitekstin perusteella luulin, että Libanonin tulenarka sijainti idän ja lännen välissä olisi yksi teemoista. Sodan uhkaa ei kuitenkaan ollut tarinassa edes taustalla. Sen sijaan punaiseksi langaksi nousee naisten asema. Lähi-Idässä nainen ei voi varata kahden hengen hotellihuonetta ilman todistusta siviilisäädystään, ja sanomattakin on selvää, että naimisiin mentäessä on naisen oltava neitsyt. Paljon kiteytyykin kohtaukseen, jossa "korjausommeltu" Nisrine kuuntelee äitinsä ohjeita hääyöhönsä valmistautuvalle tyttärelleen.

Mikään feministileffa tämä ei kuitenkaan ole, ja vaikka seksuaalisuus on keskeinen aihe, se tuodaan ilmi hyvin peitetysti: koko elokuvassa ei taideta kertaakaan edes suudella! Kauneushoitola onkin oiva valinta tapahtumien miljööksi, se kun tarjoaa keinon luoda eroottista virettä ja intiimiä tunnelmaa ilman "sitä itseään".   Hiillityn ulkokuoren alla on kuitenkin paljon asiaa, ja Caramel onnistuukin kertomaan rakkaudesta aistillisesti ja viisaasti.

Nadine Labaki & Adel Karam


Summa summarum: Hieno, herkkä ja sydämellinen draamakomedia naiseudesta, rakkaudesta ja, ai niin, säärikarvojen poistosta ;)

Movie trailer


P.S. Moni varmaan kuvittelee, että arabi on sama kuin muslimi. Niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, ja esim. Libanonissa 41 % väestöstä on kristittyjä. Caramelin keskushenkilöt ovat ortodokseja, ja kreikkalaiskatolinen kulttuuri näyttäyttäytyy värikkäänä naisten arjessa: kesken karvanpoiston sisään saattaa saapastella ristisaatto, ja yhdessä lauletaan muutama veisu, ennen kuin kaunistautuminen jatkuu.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson: Silta Tumman yli


Kraki ja Miria juosta vilistivät ylös rinnettä. Paikoin kasvoi pusikkoa ja punertavia marjamättäitä, paikoin rinne oli sorainen ja yksittäisten ruohotuppaiden peittämä. He näkivät lintujen lentelevän ja pienten valkoisten pilvien leijailevan kuin tanssien Hämynummen yllä. Kesäaurinko hymyili heille ja valoi kuumia säteitään maan ylle. Mirian pitkät hiukset heilahtelivat hänen hypellessään mättäältä mättäälle. Kraki kiiruhti eteenpäin ja heitti välillä kärrynpyörää. He halusivat päästä Pauhuputoukselle mahdollisimman pian. He aikoivat tutkia kalliota, jota kutsuttiin Peikonrinnaksi. Vadliina oli kertonut heille, että kallio oli ukko, joka heräsi henkiin ja liikkui kuun kumottaessa.

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson: Silta Tumman yli
Bokförlaget Idun 2000
Suomentanut Marjakaisa Matthiasson
Kansi: Janne Pulkkinen

Kraki ja Miria asuvat Sillankatveen Kivijalassa synkän ja myrkyllisen Tumma-virran varrella. Joki on samalla huopiaisten asuttaman Kuungalian ja Synkmaan, ihmisten maailman, raja. Krakin isä Dagvardur on yksi sillanvartijoista, joiden tehtävä on suojella Kuungaliaa ja pitää huolta, ettei kukaan pääse kulkemaan sillan yli. Huopiaiset tietävät, että ihmisiä on syytä pelätä, joten sillan ylittäminen on ankarasti kielletty. Mutta Miria ei lakkaa toivomasta, että löytäisi äitinsä, joka katosi ihmisten maailmaan kauan sitten. Ja kun lapset sattumoisin löytävät avaimen salaperäiseen kirjastoon ja pääsevät käsiksi ikivanhaan, unohdettuun tietoon, he päättävät olla uhkarohkeita ja lähteä Synkmaahan etsimään Mirian äitiä. Mutta kaikki ei tietenkään suju aivan niin kuin piti....


Tarinautti lokikirjaan: Islanti on maa, joka on aina kiehtonut minua, ja harmittelenkin usein, että tulen lukeneeksi islantilaista kirjallisuutta aivan liian vähän. Kun törmäsin tähän lastenromaaniin kirjastoreissulla, tartuin heti koukkuun. Valitettavasti Sigurðssonin seikkailu ei saanut tempaistuksi minua mukaansa, ja takakannessa mainostettu huumorikin jäi vähän vaisuksi. Lapsillekaan en tällä kertaa tätä viitsinyt lukea, vaikka hitaasti käynnistyvä ja melko miedosti jännittävä kirja olisikin voinut heitä kiehtoa.

Jouduin siis pettymään, pääasiassa siksi että toivoin niin kovasti rakastuvani tähän kauniskantiseen kirjaan. Tämä taitaa olla niitä lastenkirjoja, jotka toimivat parhaiten juuri kohderyhmänsä kohdalla - enhän enää osaa syttyä Neiti Etsivistäkään, vaikka aikoinani niitä ahmin. Mieluummin tätä silti luki kuin selkäänsä otti, ja olihan kirjassa hyvääkin. Kuungalia oli kieltämättä kiehtovaa seutua, josta olisin mieluusti kuullut enemmänkin.

Päiväpuro oli runsasvetinen ja hyvin mutkainen.  Juuri Kivijalan yläpuolella se lopulta yhtyi Tummaan. Huopiaiset sanoivat, että siksi virta ei aina ollut yhtä musta ja synkkä. Päiväpuro toi mukanaan valoa, joka sekoittui virran veteen, niin että se näytti harmahtavalta eikä mustalta.

Summa summarum: Moni asia on mahdollinen, vaikka me emme sitä ymmärräkään. Mielikuvituksellinen kertomus kahden maailman kohtaamisesta, taikauskosta ja tiedon voimasta.

P.S. Jos ja kun joku osaa suositella islantilaisia kirjoja / kirjailijoita, olisi kerrassaan hienoa saada vihjeitä :)

tiistai 22. tammikuuta 2013

TTT: Nämä leffat tahdon nähdä


Kauan eläköön Top Ten Tuesday! Näitä "topkymppejä" on niin kiva rustailla, että teenpä taas tikusta asiaa... tämä lista ei olekaan TBR, vaan TBW, siis tietysti To Be Watched:

1. Oslo, August 31st. Joachim "Larsin serkku" Trierin kaunis ja brutaali yhdenpäivändraama elämän ja kuoleman kysymyksestä kiinnostaisi kovasti.
2. Le Havre. Tätä Kaurismäen leffaa on kehuttu paljon ja aihekin puhuttelee. Kun en vieläkään ole tätä nähnyt, niin alkaa olla aika.
3. Kitchen Stories. Sydämellinen norjalainen miehistä ja keittiöistä. Tahtoo nähdä!
4. Urhea. Skotlantiin sijoittuva animaatio on must-see.
5. The Kids Are All Right. Golden Globella palkittu draamakomedia. Odottaa jo hyllyssäni, että ehdin sen katsoa.
6. Tulikärpäsiä puutarhassa. Despootti-isän varjostaman perheen selviytymistarina. Tämäkin on jo leffahyllyssäni vuoraan kärkkymässä.
7. Tehtaan tytöt. Kalenterityttöjen ohjaaja Nigel Cole on tehnyt toisenkin naisenergiaa uhkuvan komedian. Aihekin on valitettavan tuttu myös suomalaisesta vinkkelistä. Siis tämähän on nähtävä!
8. Dangerous Method. Pukudraama psykoanalyysin isähahmoista. Jäi näkemättä, kun pyöri leffateattereissa. Onneksi dvd:t on keksitty.
9. Caramel. Tukholman elokuvafestivaaleilla palkittu romanttinen komedia. Libanonin oscar-ehdokas kertoo beirutilaisen kauneushoitolan kautta sodanuhan varjossa elävien naisten unelmista ja peloista.
10. Piiat. Kirjakin on lukematta, mutta ajattelin tällä kertaa katsoa leffan ensin.


Uutuusleffoja ei listallani juuri ole, koska a) en kuitenkaan ehtisi elokuvateatteriin, enkä b) suoraan sanottuna edes tiedä, mitä leffoja tänä vuonna on tulossa. Lisäksi olen taipuvainen karsastamaan kassamagneetteja, ja suurimmat suosikkini löytyvätkin monesti vähemmän tunnettujen ja/tai ei-amerikkalaisten leffojen joukosta.

Mitä elokuvia teidän TBW-listoiltanne löytyy? Minkälaisista leffoista yleensä pidätte, mitkä taas kierrätte kaukaa? Minä olen huomannut karttavani kotimaista, onneksi tällä listalla on edes yksi. (Vinkkejäkin otetaan vastaan!)


maanantai 21. tammikuuta 2013

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa


Nyt, tänä lauantai-iltana, kun leivät oli kypsennetty ja laatikot hautuivat uunissa, tunsi Hanna vastoin kaikkia järkisyitä itsensä ylenmäärin onnelliseksi. Ikkunoitten lävitse sisälle asti hän tunsi kuinka suuret puut ulkona, poppelit ja piilipuut kuuntelivat. Ja kuinka huutavan linnun sydän puhdistui korkealla sinisessä ilmassa. Ja kuinka hän itse oli vain yksinkertainen väriläikkä mullan ja veden makuisessa tuulessa. Mutta että hän oli avarakatseinen kuin ainakin ihminen, joka pitkän elämän on elänyt valvoen ja rukoillen. Hänen pieni kurtistunut hapan sydänkarpalonsa veti verta itseensä ja paisui. Ja sitten aivan äkkiä hän työnsi puseroaan  kaulanrajasta sivummalle ja painoi huulensa olkapäätään vasten. Hiukan hämillään hän nosti päänsä ja katsoi ympärilleen. Häntä melkein pyörrytti, taivaan valkoiset vanupilvet vyöryivät vyörymistään. Ja sitten, laskiämpäriä kantavan Elsan puhahtaessa kuin ylimielinen hirvi, hän suuteli olkapäätään vielä toisen kerran, pitkään ja silmät ummessa. Mutta tuskin hän oli nostanut päänsä kun hän jo juoksi alas mäkeä sahaa kohden.

Eeva Joenpelto: Missä lintuset laulaa
WSOY 1957

Karl Wilen on viisikymppinen sahanomistaja, huoleton naistenmies, jonka suureen taloon on vuosikymmenten varella kertynyt koko joukko "jalkavaimoja" ja näiden lapsia. Naiskatrasta luotsaa vaimoista ensimmäinen, lapsettomaksi jäänyt topakka Kaisa. Vain yksi rakastajattarista, kaunis Signe, sai lopulta tarpeekseen ja lähti, mutta hänen tyttärensä Hanna jäi taloon.

Tarina alkaa, kun Signe kuolee, ja lapsenmielinen Hanna joutuu ensi kertaa kasvotusten elämän kovuuden kanssa. Vaikka Hanna on jo 18-vuotias, ei hän tiedä elämästä mitään: hän on tämän omalaatuisen perheen tynnyrissä kasvattama silmäterä, enkelten nukke, jonka hyvyyden ja puhtauden pitää kirkastaman koko suvun häpeätahrat. Kun Wilenin vanhin poika Lasse, josta piti tulla tuomari ja isänsä ylpeys, ajautuu välirikkoon isänsä kanssa, nousevat Hannaan kohdistuvat nuhteettomuuden paineet sietämättömän korkeiksi. 

Hanna koettaa parhaansa miellyttääkseen ja ilahduttaakseen isäänsä, niin kuin hän aina on tehnyt. Mutta tavatessaan lintulammella nuoren tutkijan, Kaukon, Hanna havahtuu tajuamaan oman orastavan naiseutensa, ja Wilenin talon asukkaiden hauras tasapaino järkkyy. Pumpulissa kasvanut Hannakin havahtuu tajuamaan elämän nurjat puolet, ja kauniin kesän mentyä ei mikään enää ole kuin ennen.

Hänen ryhtinsä laukesi, tukka putosi otsalle, silmät tarkkailivat levollisina lintujen rataa. Hannastakin linnut olivat hauskoja, mutta naisena hän piti niistä enemmän siksi, että ne olivat miehelle rakkaita, jos kohta vain velipuolelle. Ehkä hänessä itsessään oli myös niin paljon lintua, laulua ja siipien lyöntiä, ettei hän niitä niin ylettömästi ihmetellyt.

Tarinautti lokikirjaan: "Jos haluatte oppia kirjoittamaan hyviä lauseita, lukekaa Joenpeltoa", hoki äidinkielen opettajamme lukiossa. Mutta minä elin kapinakautta, EVVK, enkä lukenut. Vasta nyt, 13 kotimaista - haasteen kannustamana, älysin ottaa neuvosta vaarin. Ja onneksi otin!

Nyt ymmärrän täysin, miksi rakas ja ärsyttävä äikänopemme niin kovasti Joenpeltoa ihaili. Joudun yhtymään hänen ihailuunsa. Joenpelto kirjoittaa käsittämättömän hyvin, ja totta tosiaan: ne lauseet! Oli aivan hiljaista nyt, olin uinut itsestäni eroon huolekkaat äidit ja lintujen rauhattomat sydämet. Pukeuduin hitaasti, märkä ruumiini, jota ei aurinko yöllä päässyt kuivattamaan, vastusti jokaista vaatekappaletta. Olisinpa lukenut näitä jo nuorena, niin paljon olisin oppinut. Vaan nytpä tiedän, että Joenpeltoa on luettava lisää.

Tarinan tasolla en aivan koko sydämellä rakastunut tähän kirjaan. Jos omalaatuista perhekuviota ei oteta lukuun, kyseessä on melko pitkälti "se tavallinen tarina" - joskin syvällisyyttä ja taitavasti yhteen lomittuvia teemoja löytyy: toisten odotusten todeksi eläminen, katkeruus, perheenjäsenten väliset valtapelit... tässä kirjassa on mistä ammentaa. 

Kehuin jo Joenpellon kieltä, mutta hänen ihmiskuvauksensa on myös ylistämisen arvoista. Hahmoista kaikkein mieleenjäävin oli talon matriarkka Kaisa, joka kovan ja laskelmoivan kuorensa alla on ihminen hänkin. Wilenin, hilpeän naistenmiehen ikääntymisen ja haurastumisen kuvaus on myös hieno. Lassen "antikehityskaari" aukesi hieman kankeasti, mutta rakentui lopulta hyvin uskottavaksi ja osuvaksi kuvaksi paineiden ja häpeän alla murtuvasta nuoresta miehestä. Hänen höpinänsä oli kärsittävä, sillä oppineissa ja lukeneissa ihmisissä oli paljon sellaista, mikä tavallista järki-ihmistä ärsytti ja raivostuttikin, lapsellisuutta ja yksinkertaisuutta ja ihmisten mielipiteitten pelkoa.

Hanna on samaan aikaan vahva että heikko, viaton muttei liian täydellinen: häneen on vaikea olla kiintymättä kuin omaan tyttäreen. Hannan rakastettu jää sen sijaan melko ohueksi, niin kuin usein näissä "love stoyryissa" toiselle osapuolelle käykin.

Kirjan kerronnassa aluksi häiritsi Joenpellon käyttämä vaihtuvan näkökulman tekniikka. Kaikkitietävästä kertojasta hypätään Hannaan ja takaisin, ja lopuksi vielä Kaisaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että Finlandia-palkinnonkin napannut kirjailija tietää, mitä tekee. Näkökulmanvaihdot tuovat syvyyttä tarinaan ja toimivat myös "teknisesti" hyvin. Suviyön huuma saa aivan uuden intensiteetin nuoren tytön itsensä kuvaamana, samin vanhenevan naisen hiljaiset mietteet punovat yhteen kirjan johtolangat mieleenpainuvaksi lopuksi. Päädyn sanomaan samaa kuin opettajani taannoin: lukekaa Eeva Joenpeltoa, ihmiset! Minäkin palaan varmasti hänen pariinsa, heti kun kaikilta hauskoilta haasteilta ehdin.


Hanna oli aina elänyt talossa, jossa rakkaus ja sen seuraukset olivat aina silmissä. Hänen oma äitinsä oli vajonnut sen helpoksi uhriksi, eikä kukaan ollut säästellyt sanoja kuvatessaan sen lyhyyttä ja rumuutta. Rakkaus oli heidän kadotuksen luolansa, rakkaus oli piiska ja rakkaus oli verta ja maata.

Mutta Hannalle se oli kuin ohut huntu, tunnelma täynnä arkoja ja suloisia aavistuksia, marmorinkaltaisia jäseniä ja aaltojen hiljaista lähestymistä. Se oli kaunista leikkiä, jolla ei ollut loppua.



Summa summarum: Kuinka ihmisen sydän vanhetessaan käpristyi ja kuivui kokoon, tuli kovaksi, kylmäksi ja ikäväksi, niinkuin Kaisakin oli eräänä yönä hänelle valittanut. Silloin Hanna ei ollut ajatellut sitä hiukkaakaan, mutta nyt hän ymmärsi että sama käpristyminen, kuivuminen ja koveneminen uhkasi jokaista ihmistä, ja useinkin juuri niitä parhaimpia
Haikea kasvu-ja rakkaustarina häkkilinnusta, joka tahtoi lentää.



Juha-Pekka ja Miranda Koskinen: Hallava hevonen



Hallava hevonen seisoi levottomana jalkojaan nostellen metsän raunassa ja katsoi Jonia välinpitämättömän näköisenä. Jäisillä hevosenkengillä kengitetyt kaviot kilahtelivat vasten routaista maata. Hevosen harja säkenöi kuuran värisenä ja sen silmät leiskuivat keltaisina kuin taivaan tähdet.
Joni pelästyi ja sulki silmänsä. Kun hän avasi ne jälleen, hevonen oli poissa.

Juha-Pekka Koskinen ja Miranda Koskinen: Hallava hevonen
Karisto 2013

Kun Joni täyttää 6 vuotta, hän saa synttärilahjaksi isoisän, joka muuttaa heidän luokseen asumaan. Jonista se on mahtavaa: kun isoisä nukkuu viereisessä huoneessa, eivät kummitukset uskalla tulla häiritsemään häntä öisin. Isoisällä on myös loputtomasti jänniä tarinoita suurista tutkimusretkistä menneiltä ajoilta. Harmi vain, että isoisä on sairas ja joutuu lepäämään niin paljon. Mutta Joni tietää, että oikeasti isoisä suunnittelee jotain suurta ja salaperäistä - ja eräänä iltana hallava hevonen saapuu viemään isoisää suureen seikkailuun.

Juha-Pekka ja Miranda Koskisen kuvakirja kertoo koskettavasti, jännittävästi ja lumoavasti kuoleman lähestymisestä lapsen silmin. Kuvien voimakkaat värit, runsas symboliikka ja kauhuromanttinen, jopa surrealistinen tunnelma kiehtovat lapsilukijaa ja puhuttelevat myös aikuista.

Kun Joni kumartui tutkimaan lumihankea, hän huomasi, että lumessa oli pienen pieniä painaumia 
aivan kuin jokin suunnattoman kevyt olento olisi leijunut hangen yllä.

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Koskisen parivaljakolta aiemmin runosadun Kauhea Gabriel Hullo ja pidinkin siitä kovasti, vaikka omille 3-6-vuotiailleni arvelin sen olevan vielä turhan hurja. Tämä kirja siis kiinnosti sekä tekijöidensä että aiheensa puolesta. Sain arvostelukappaleen kustantajalta, ja luin sen lapsilta salassa jotta voisin rauhassa arvioida, tulisiko heille tästä pahoja unia.

Ihastuin kirjaan kertaheitolla. Tarina kertoo viisaasti ja vivahteikkaasti isoisän valmistumisesta kuolemaan. Lapsen ahdistusta ja pelkoja ei lakaista maton alle, vaan ne saavat ilmaisunsa voimakkaissa, kauhuelementein ladatuissa kuvissa. Kuitenkaan kirjasta ei jää ahdistunut olo, vaan toiveikas ja lohdullinen mieli. Pidin myös siitä, kuinka hienosti Koskiset kuvaavat Jonin ja isoisän ystävyyttä: isoisän syli on suuri ja vahva ja turvallinen, vaikka hän onkin vanha ja sairas. Isoisä on Jonin sankari, ja sankarin lähtiessä suureen seikkailuunsa hallavan hevosen kenkä jää Jonille muistoksi.



Miranda Koskisen omintakeinen kuvitustyyli on tunnelmaltaan samalla hempeän pastellivärinen että selkäpiitä karmivan outo. Kuvat jäivätkin ihanasti askarruttamaan myös aikuislukijan mieltä. Sen verran hurjia pääkalloja ja muita palavasilmäisiä otuksia kirjan sivuilla kuitenkin kurkisteli, että päätin vielä odottaa hetken ennen kuin luen kirjan lapsille, keskimmäisemme kun on aika herkkä säikkymään yön petoja. (Tiedän että ehkä nyt annan sisäisen kanaemoni kotkottaa omiaan, mutta koska yöuneni on minulle kallis, ajattelin odottaa ainakin valoisia kesäöitä, jolloin pienten ei tarvitse pelätä pimeää. ;)

Summa summarum: Ihanan kamala ja kamalan ihana kirja siitä viimeisestä ja suurimmasta seikkailusta. 

P.S. Jos kirja tuntuu omille pienille aavistuksen liian karmivalta, suosittelen Franzonin ja Airolan Surusaappaita, jossa aihetta käsitellään vielä hellävaraisemmin ja itse kuolema on häivytetty taka-alalle. 


tiistai 15. tammikuuta 2013

Kansankynttilä intona ompeluun!

Emma Hardy: Intona ompeluun! 35 helppoa ja hauskaa ompelutyötä lapsille
Kustannus-Mäkelä Oy, 2010

Sukkahirviöitä, kukkakoruja, vuodevaatteet nukensänkyyn ja karvakorvainen nallehattu leikkeihin. Nämä ja monet muut jännät jutut onnistuvat inspiroivan ompelukirjan ohjeilla, vaikkei mikään käsityöihme olisikaan. Kivoja leluja, hauskaa muotia, rooliasuja ja outoja otuksia voi pienempi tehdä yhdessä aikuisen kanssa, vähän isompi ihan itsekin. 7-12-vuotiaille suunnattu käsityöopas sopii myös tumpeloille aikuisille, ja selkeät vaihevalokuvat auttavat hahmottamaan, mistä oikein onkaan kysymys.



Tarinautti lokikirjaan:  Minulla jäi koulusta käsityötraumat, ja vasta äitiydyttäni aloin tosissani pohdiskella, että ehkä tämmöinen vanhakin koira voisi vielä oppia jotakin. Nyt viimein sain joulupukilta ikioman ompelukoneen, ja sitähän piti tietysti heti saada kokeilla. Koska käsityötaitoni ovat suunnilleen käsistään kätevän tokaluokkalaisen tasolla, hankin henkiseksi ja käytännön tueksi lapsille tarkoitetun oppaan. Ja hyvän valinnan teinkin: tämän kirjan ohjeitten avulla jopa minä vältin pahimmat virheiden karikot. (Ompelukone ei  edes ole välttämätön, kaikki kirjan projektit syntyvät suhteellisen helposti käsinkin. Minä vain olin laiska ja käytin konetta, kun kerran sellaisen nyt omistan).


Tarpeeseen tuli myös kirjan lopusta löytyvä perustekniikka-osio. Kerrankin kirja, joka vääntää kaiken tarpeeksi kankeasta rautalangasta, niin että minäkin ymmärrän! Kannatti olla kaukaa viisas ja hankkia ompeluopas, jonka kohderyhmä on ala-asteikäiset lapset :D

Osallistun tällä kirjalla myös Maukkiksen mainioon Kansankynttiläin kokoontumisajot-haasteeseen. Koska käsityöoppaat vaativat kelvatakseen kirjan mukaan toteutuneen projektin,  lienee syytä laittaa todistusaineistoa: tein tyttärille päiväkotikaverit, tosin melko pelkistetyt versiot, mutta eiköhän nuo sukulaisiksi usko. (Yllä malli, alla minun tekele. Toinen tekemäni pöllö ei päässyt kuvaan, koska unohtui päiväkotiin, mutta aika samaltahan tuo näytti sekin.)



P-Ö-Ö-LÖ

Käsityötraumoista huolimatta näitä siipiveikkoja oli oikein mukava tehdä -  suunnitteilla onkin jo pari muutakin kirjassa neuvottua projektia. Kesäksi voisi kursia kokoon tyylikkään rantakassin, tyttö tahtoo mollamaijan ja toinen tytär kangastiaaran... saa nähdä, ehtiikö tässä enää kirjoja lukemaankaan jos käsityökärpäsen levittämä ompelukuume oikein äityy nousemaan! (No vitsi vitsi, eiköhän se innostus hyydy viimeistään silloin, kun langat menevät niin pahasti solmuun, etten saa enää puolakoteloa irti koneesta ;D)

TTT: Loistavat luuserit ja hurmaavat hullut


Mietin tässä päivänä muutamana, mitä yhteistä on kirjoilla joista pidän. Ei ehkä mitään, mutta tuumiessani huomasin, että melko monessa niistä käsitellään mielenterveyden järkkymistä, erilaisuutta ja / tai yhteisön hylkimäksi joutumista hullunleima otsassa. Tältä pohjalta ponnistin Top Ten Tuesdayta päin, ja rustasin leikkimielisen listan hienoista tietämistäni omituisista otuksista.

Tällä kertaa hyväksyn myös elokuvahenkilöt. Tässäpä kymmenen kirjoista ja tv:stä tuttua suosikkihahmoani, joilla iso hihna luistaa, ruuvi on löysällä tai muuten vain ei ole ihan kaikki muumit laaksossa:


1. Elling. Rakastuin Ellingiin kauan sitten, kun tutustuin häneen Ingvar Ambjørnsenin loistavassa kirjassa Fugledansen. Sittemmin olen nähnyt elokuvan lukemattomia kertoja enkä ole vieläkään väsynyt Ellingin neuroottisen karismaattiseen persoonaan!
2. Kjell Bjarne samasta kirjasta. Siinä missä Elling on hellyttävän estoinen, hänen "veriveljensä" on riemastuttavan estoton! Toiminnan miehenä Kjell Bjarne pitää huolta, että kaverusten elämä ei käy tylsäksi.
3. Forrest Gump. Kukapa ei tuntisi Forrest Gumpia? Life is a box of chocolate.
4. Mattis -tusten. Tarjei Vesaasin traaginen "Höperö-Matti", aikamiespoika, joka takertuu siskoonsa ja osaa kommunikoida lintujen kanssa paremmin kuin ihmisten.
5. Jaska Jokunen. Kahden minuutin maallikkodiagnoosi: itsetunto-ongelma, ahdistus, krooninen syyllisyys ja keskivaikea masennus. Terapia tekisi terää!
6. Gunnar Huttunen. Paasilinnan mainio mylläri ulvoo koirien kanssa ja pakenee metsään mieluummin kuin suostuu sulllottavaksi laitokseen.
7. Varakreivi Medardo. Halkaistulla miehellä on jokseenkin jakaantunut persoonallisuus!
8.Sademies. Dustin Hoffmanin ikimuistoisesti tulkitsema autisti sulattaa sydämet.
9. Don Quijote. Tuulimyllyjä vastaan taisteleva ritari on yksi kaikkein kuuluisimmista hourupäistä. Itse en ole lukenut kirjaa... vielä.
10. Hullu hatuntekijä. Lewis Carrollin kirjassa miehen nimi oli simppelisti Hatuntekijä. Mad hatter-nimitys juontaa juurensa sanontaan "Mad as a hatter", mikä taas tulee siitä että hatuntekijät aikoinaan käyttivät elohopeaa huopahattujen muokkaamiseen. Ja elohopeahan tunnetusti voi aiheuttaa vaikka mitä kivoja oireita!   Vähän pahemmin hullu hatuntekijä löytyy Batmanista. Hänestä en sen enempää tiedä kertoa, kun en itse ole lukenut  enkä nähnyt. (Mutta onko ihmemaan Liisalla itsellään kaikki kotona? Ainakin tunteet tytöllä tuntuvat ailahtelevan laidasta laitaan.)


Mistäköhän muuten johtuu, että fiktiivisten hullujen ylivoimainen enemmistö on peräkammarin poikia?  Unohdinko vain lahjakkaasti kaikki naispuoliset "alan ihmiset"? Tuleeko teille mieleen muita hurmaavasti hurahtaneita ja / tai rakastettavia reppanoita?

P.S. Tea with Anna Karenina-blogissa on meneillään aiheeseen liittyvä haaste. Sitä kauttakin varmasti löytyy vinkkejä ja syntyy ikmuistoisia kohtaamisia erilaisten kanssa.

P.P.S. Kuten sanoin, tämä postaus on leikkimielellä tehty, toivottavasti kukaan ei pahoita mieltään. Taka-ajatuksena on murtaa mielenterveyteen liittyviä tabuja. "Hulluus" on venyvä käsite, esimerkiksi autisteja on usein pidetty hulluina vaikka siitähän ei ole kyse! Leimojen lyöminen on helppoa vaikka totuushan on, että mielenterveyden ongelmia vastaan ei ole vakuutusta, ja absoluuttisen normaalia ihmistä ei ole tähän maailmaan syntynyt.

lauantai 12. tammikuuta 2013

Mila Teräs: Telma ja tarinoiden talo


Telma kuuntelee. Hän höristää tarkempaa korvaansa, sitä vasenta. Sillä hän kuulee tähtien tuhinaa ja sateen salaisuuksia.
Koulupäivä on päättynyt. Pirkko Törrönen nostelee pihalla lehtikasoja kottikärryihin. Kaupunki kotitalon ympärillä kohisee uneliaasti.
Kivitalojen hyrinän keskeltä kuuluu pieni kysymys. Se esitetään kissankielellä. Joku maukuu pyörävaraston takana.

Mila Teräs: Telma ja tarinoiden talo
Otava 2010

Telma on vastikään muuttanut uuteen kotiin, suureen kiviseen kerrostaloon, jossa jokaisen ikkunan takana on salaisuus, jokin hämärässä piileksivä kertomus. Niitä salaisuuksia hän ajattelee aina, kun kaipaa vanhaa kotiaan Espanjassa. Hän miettii talon tarinoita silloin, kun hänele tulee ikävä ystäväänsä Almaa. Ja onneksi Telmalla on salaisuuskorva, äidin tädiltä peritty keijukorva, jolla voi kuulla sellaistakin, mitä toiset eivät. 

Ystävänsä Eetun kanssa Telma tutustuu talon asukkaisiin, joista jokaisella on tarinansa kerrottavana: silakkamyyjä onkin unelmissaan tangokuningatar, Taimi-Tulppaanin valokuva-albumi kuiskailee muistoja menneiltä ajoilta, ylimmän kerroksen Tähtiintuijottajan täysikuu saa kummallisiin aatoksiin. Ja sitten on Pieni harmaa, jonka kanssa Telma tahtoo ystäväksi. Mutta talonnaisen mielestä irtokissoista on vain harmia, eikä äitikään tykkää ruokkia vieraita kissoja. Telma ei kuitenkaan jää neuvottomaksi, ja kun taloon vielä muuttaa ihan oikea taikuri perheineen, tapahtuu kaikenlaista kummaa, ennen kuin maailmankaikkeuden hauras harmonia saadaan paikoilleen jälleen.


On niin hiljaista, että kaupungin sydämenlyönnit erottuvat.
Niin hiljaista, että ujoimmatkin uskaltavat lähteä likkeelle.


Tarinautti lokikirjaan: Telma ja tarinoiden talo on Mila Teräksen Telma-sarjan ensimmäinen osa. Pienet suuret seikkailut ja salaisuudet oman kotipihan piirissä tempaavat mukaansa ja jaksavat kiinnostaa myös aikuista lukijaa. Reippaassa ja hyväntahtoisessa Telmassa on paljon samaa kuin Anni Polvan ikimuistoisessa Tiinassa, joka myös mielellään "sekaantui" kotikerrostalonsa ihmisten asioihin. Karoliina Pertamon mustavalkoinen kuvitus sopii mainiosti kirjan salaperäiseen tunnelmaan. Huumoriakin kirjasta löytyy juuri sopivasti. Telma on tavattava toistekin, päättivät yksissä tuumin tyttäret ynnä myös äiti!

Kuvaamataidon tunnilla piirretään merenalaista elämää. Telma ei välitä merenalaisesta elämästä. Hän haluaisi piirtää kissan. Mutta opettaja-Kristiina pälpättää vain simpukoista ja mustekaloista.
Veera suihkii värejä Telman vieressä. Telma vetelee haluttomasti paperille vaaleanpunaisen kalan.
-Mikä kala se on? Veera tuijottaa pinkkiä paksukaista Telman paperilla.
- Graavi lohi.

Summa summarum: Tarinoita voi kuulla melkein missä vain. Tuuli kantaa kertomuksia kaukaa. Hiljaisuus hämmentää satusoppaa.- Sympaattinen lähiösatuseikkailu, jolla on suuri sydän. 

perjantai 11. tammikuuta 2013

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja


Uskon myös tietäväni, miltä Eeva suunnilleen näytti. Hän oli pitkä molekyyliketju, todennäköisesti hyvin yksinkertainen versio nykyisestä RNA:sta. Tutkijoitten monikymmenvuotisen pohdinnan ja laboratoriokokeiden ansiosta voin myös aavistella tapahtumaketjua, joka johti Eevaan. Muutama ilta sitten istuin Virpin, Irkun ja Jürgenin kanssa berliiniläisessä biergartenissa. En tietystikään ollut pystynyt vastustamaan himoani tilata talon erikoisuus, kilon painoinen Eisbein. Röyhtäilin tyytyväisenä ja tutkailin oluttuoppiani. Vaahto oli muodostanut sen yläreunaan pitkiä kuvioita, jotka eivät näyttäneet lainkaan sattumanvaraisilta, vaan aivan ilmetyltä tamilin kielen kirjoitukselta. Tähän tapaan elämäkin saattoi saada alkunsa, ajattelin.

Esko Valtoja: Kaiken käsikirja. Mitä jokaisen tulisi tietää
Tähtiteteellinen yhdistys Ursa 2012

Palkittu tieteen popularisoija Esko Valtaoja on täällä taas, kunnianhimoisempana kuin koskaan: Kaiken käsikirja on yritys tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, rapiaan pariinsataan sivuun. Humoristisella, helppotajuisella mutta älykkäällä otteellaan tähtitieteen julkkisproffa tarkastelee niin todellisuuden syvintä olemusta, luonnonlakeja, elämän lyhyttä historiaa kuin moraalia ja hengen syvyyksiä. 

Alkuräjähdyksestä Halle Berryyn on kiistattoman pitkä matka, joten uutta Sudenpentujen käsikirjaa Valtaoja ei edes yritä kirjoittaa: häntä kiinnostavat suuret linjat, historian tärkeimmät käännekohdat, joita Valtaojan suurpiirteisestä perspektiivistä ei kovin monta esiin kohoa. Eikä Valtaoja olisi Valtaoja, jos hän ei ruotisi myös lempikiistakapulaansa, tieteen ja uskon välistä tulenarkaa rajaa - omalla leppoisalla tyylillään tietenkin, omaa kantaansa peittelemättä mutta vastapuolta kunnioittaen, kuten herrasmiehen sopii. Ja mitäpä moisesta tuohtumaankaan, tuumii hän, tuo ikuinen optimisti, jolle ihmiskunnan historia ei ole kurjuuksien ketju, vaan ihmisyyden voittokulku, jossa reiluus ja altruismi kannetaan riemusaatossa primitiivisestä pimeästä hengen ja tiedon valoon. Ei siis näin:


Vaan näin: Jos Jumala on meidät luonut, epäilemättä hän on tyytyväinen kehitykseemme. Jos taas me olemme luoneet Jumalan, voimme olla tyytyväisiä siihen, että hän kehittyy meidän mukanamme yhä suuremmaksi ja yhä aikuisemmaksi - yhä inhimillisemmäksi.

Tarinautti lokikirjaan: Olen syvästi arvostanut Valtaojaa siitä asti, kun hänen esikoisteoksensa Kotona Maailmankaikkeudessa räjäytti tajuntani vuonna 2001. Muita hänen kirjojaan en ole kuitenkaan jostain syystä saanut aikaiseksi lukea. Joulupukin ansiota on, että vihdoin ja viimein pääsin palaamaan tuon sympaattisen partasuun hymy- ja ajatushermoja aktivoivien pohdiskelujen pariin. 

Aivan peruskoulupohjalta ei Valtaojan kirjaa ehkä kannata lähteä lukemaan. Jos perusyleissivistys on hallussa, Valtaojan ajatuksenjuoksussa pysyy kyllä kärryillä. Matka professoritasolta tavallisen tallaajan silmien korkeudelle käy Valtaojalta kivuttomasti silloinkin, kun kyseessä on niinkin vaikeaselkoinen asia kuin esim. kvanttifysiikka.  Professori osaa ja uskaltaa myös kyseenalaistaa ja pilkata tiedeuskovaisten yksisilmäistä hybristä - ja nautinnolla sen tekeekin:

"Tässä on kourallinen kvarkkeja ja leptoneita" epäilemättä antaa syvällisemmän käsityksen aineen rakenteesta kuin "tässä on kourallinen vettä", mutta kvarkit ja leptonitkin ovat vain yhden tietyn tason kuvauksia todellisuudesta. Kvarkki ei ole märkä eikä leptoni sammuta janoani; uljaasta "kaiken teoriasta" haaveilevat hiukkasfyysikot unohtavat helposti sen, että heidän teoriansa, heidän kuvauksensa, selittävät vain pienen osan maailmasta ympärillämme.

Aivan esikoisensa veroista ahaa-elämysten sarjatulta ei Kaiken käsikirja minulle tarjonnut. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin taattua Eskoa, antoisa ja virkistävä lukemus. Osallistunkin kirjalla sekä Kosmoksen lumoa ja tähtisumua-haasteeseen että Insinöörin Ajattelun viikko-haasteeseen (juuri ajoissa! Onneksi kirja ei ollut tämän pidempi.)

Summa summarum: Viihdyttävä, ajatuksia herättävä aivojumppa elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta.

P.S. Kaiken käsikirjasta on blogattu muuallakin. Jokke sekä viehättyi että vähän ärsyyntyi, Suketus ihaili kirjoittajan optimismia. Sininen zeppeliini paljastaa blogissaan, kellä oli historian ensimmäinen kikkeli. Käykää siellä tirkistelemässä, tai lukekaa itse kirja ;)

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Mirjam Kälkäjä: Maan ja joen poikki


Kämppä oli tumma yksinäinen möhkäle keskellä erämaata, kuin karhu, joka on nousemassa pesästään pyöreä selkä köyryssä. Ympärillä levittyi summaton kaira. Kiiretön ja koskematon, siihen ihminen tuskin oli jälkiään jättänyt. Näin pakkasen alla ne vähäisetkin naarmut uupuivat mitättömiin. Oli korkea taivas ja sen alla hiljainen tuntematon maa, jossa sudet vaelsivat tunturilta toiselle, riekot makasivat lumikuopissaan tai istuivat palloina korpimännyn oksalla. Joki nukkui jään alla, Paatsjoki. Koskipaikkojen yllä leijuivat korkeat höyrypatsaat ja vesi putosi lumivalkeina ryöppyinä kivien yli. Ja kaukana koskien takana, selkosten takana meri, Jäämeri, suuri Äiti. Sulana hengittivät mainingit ja myrskyöinä kauas kallioille ulottuvat kuohusormet. Mustana vellova syvyys, kohtu, josta elämä vuoti maalle ja ihmisille kuin eläimillekin. Sitä kohti ihminen oli herännyt pyrkimään, siitä tarinat ujuivat savukielinä etelään, kaloista ja taas kaloista, sillistä, turskasta, lohesta. Sitä kaikkea runsain määrin tarjosi tuo Äidin syli, sen antimien ääreen pyrkivät nälän ja kurjuuden, ikuisen alennustilan ja ainaisten parempiosaisten palvelemisen näännyttämät ihmiset.
Ja valtio sanoi: Menkää. Menkää ja tehkää kaikki maa.

Mirjam Kälkäjä: Maan ja joen poikki
Kirjayhtymä 1978


Eletään vuotta 1922. Nikke ja Kaisa, kuten monet muutkin, ovat lähteneet paremman elämän toivossa kotiseudulta kauas Petsamoon, niin kauas kuin ylipäänsä on mahdollista mennä. Uusi elämä on karua ja raskasta. Töitä on paiskittava pimeästä pimeään, Nikke metsätöissä ja Kaisa kämppäemäntänä. Syntyy lapsi, perheen kolmas, ja pian on neljäskin alulla. Mutta unelmat ja usko tulevaisuuteen antavat voimia kestää pitkä ja vaikea ensimmäinen talvi. 

Pian pian, suihkivat paulakengät hankeen kaivautuneella kapealla polulla. Kohta kohta, räiskähtelivät honkahalot hellan uunissa ja kämpän punakylkiseksi lämmitetyssä kaminassa. Oma oma, huokui öinen hiljaisuus, kun miehet nukkuivat suut kuorsauksesta ammollaan ja Kaisa makasi Niken kainalossa silmät unettomina tuijottaen himmeästi erottuvaa ikkunan neliötä kämpän sakeassa pimeydessä. 
Oma koti.

Lopulta kevät ehtii Petsamoon asti, ja kesän tullen saadaan soutaa vene oman tontin rantaan, päästään rakentamaan ensimmäistä ikiomaa kotia. Yhdessä toisten tulijoiden kanssa kestetään luonnon ja elämän oikut, opitaan pärjäämään sillä mitä on, vaikka juuri mitään ei ole, koulut ja lääkäritkin kaukana, eikä kätilökään ehdi läheskään ajoissa hätiin. Silti elämä jatkuu, syntyy pieniä petsamolaisia tiettömien taipaleiden takana. 

Petsamolaissyntyisen Mirjam Kälkäjän toinen romaani kertoo vähäeleisesti, mutta aidosti ja väkevästi uudisasukkaiden elämästä kaukana kotoa, nuoren kansakunnan vaurautta rakentavista naisista ja miehistä. Paitsi elävä ajankuva, Maan ja joen poikki on Kaisan kasvutarina pelokkaasta piikatytöstä vahvaksi pohjoisen naiseksi. Petsamo on ankara opettaja, eivätkä kaikki kestä, mutta Kaisa kestää - ja oppii. 

Mutta Kaisa seisoo paikallaan. Olavi helähtää itkuun lattialla, Mannu niiskaisee nenäänsä hänkin. Äkkiä Kaisa liikahtaa, kulkee varmoin askelin ovelle, jossa Mari jo tulee vastaan silmät hätäisinä, menee siitä tyttöä huomaamattakaan ohi. Näkyy kulkevan rantaan päin. Mannu jo tepastelee hädissään, mitä se, ei kai se itselleen nyt jotakin. On jo lähtemässä perään, kun näkee naisen kääntyvän. Nousee siitä ylös törmää, kulkee nurkan ympäri ja ottaa porraspäästä pyykkikorin.
Kauan hän ripustelee pyykkejä nurkkapielestä pihlajaan vedetylle nuoralle. Yksitellen hän asettaa jokaisen vaatekappaleen narulle, oikaisee saumat, nykäisee lakanansyrjää suoraksi. Viimein hän palaa takaisin, tyhjä kori rompsuttaa jalkaa vasten joka askeleella. Hän asettaa korin huolellisesti paikoilleen pyykkikotaan, kumartuu sitten kokoamaan lastuja rantteen hakokselta syliinsä, kerää esiliinan täyteen. Pitää keittää kalat.---
Hän astuu sisään, helistää lastut sylistään laatikkoon ja alkaa lappaa piisiin. 
Hetken päästä hän kysyy, kun on saanut kalat pataan ja tulen kunnolla syttymään:
- Menikö tuo heti vai joutuiko kitumaan?

Tarinautti lokikirjaan: Petsamon historia on kiinnostanut minua aina, onhan se mutkan kautta osa omankin sukuni tarinaa. Kun löysin kirpparilta Mirjam Kälkäjän teoksen, tiesin että aika on kypsä.

Tätä kirjaa lukiessa tuli väkisinkin nöyrä ja hiljainen olo. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, kuinka sitkeitä ja urheita näiden ihmisten on ollut pakko olla. Silti kirjasta jäänyt olo ei ollut lohduton - vaikka kurkkua kuristikin Kaisan ja hänen perheensä puolesta, samalla oli pakko ihailla näiden ihmisten sitkeyttä ja neuvokkuutta. Kuin vaivaiskoivut he suikertavat, taipuvat ja venyvät, mutta eivät taitu. Mahtavaa pohjoista luontoa vastaan on turha taistella, on nöyrryttävä elämään sen ehdoilla.


Mitä olet, ihmisen kapoinen lapsi, nyt? Siinähän istut kömmänässäsi, lumen alla. Savu yrittää suikertaa piipusta yötä päivää, valo tuikuttaa ikkunan rakosesta ulos, kun joku on taas aamusella käynyt ne auki lapioimassa. Iltaan mennessä täyttyvät taas, polut, ja peittyvät mitättömät jäljet. Savukiehkura sekoittuu heti myrskyn myllerrykseen, lumen tuppuraan, joka survoo ylös ja alas, hakkaa kipeästi kasvoihin jos naamasi ulos pistät. Ja valo vaipuu pariin metriin, tuskin pidemmälle ulottuu kuin lapsen kärsimätön katse kun hän painaa kasvonsa kiinni jäiseen ruutuun ja hengityksellään lämmittää aukkoa suuremmaksi.
Mitä olet, ihmislapsi, nyt?
Isäntä puhuu. Luonto.

Mitä pitemmälle kirjassa etenin, sitä selvemmin tunsin, että tässä on kirja minun makuuni. Kälkäjä ei turhia kikkaile, hän luottaa  kertomansa tarinan voimaan. Alussa kirja alkoi ymmärtää, että kyseessä olisi kolmiodraama (joita olen vähän vältellyt siitä pitäen kun menin lukemaan Vieras mies tuli taloon aivan liian nuorena). Mutta ilokseni tarina urkenikin toisille urille, ja kirjan parasta antia olikin sen jälkimmäinen puolikas, kun uudisrakentaminen iloineen ja hankaluuksineen pääsee toden teolla käyntiin.
Ihastuin Kälkäjän koruttoman kuulaaseen kerrontaan ja pohjoisen puheenparteen, jota kirjassa on juuri sopivasti. Lapin lapsena löysin kirjasta paljon myös kodikasta ja tuttua kytevän koti-ikäväni sytykkeiksi.

Oli jotenkin kummallista, ettei hän pelännyt täällä yhtään. Kotona hänestä tuntui pahalta kulkea iltapimeällä pihan yli liiteriin tai käymälään. Täällä oli ympärillä pyörryttävä erämaa, joka ei koskaan lopu, ei ennenkuin Jäämeren rantaan. Ihmisiä harvassa, ei luista usein latu pitkin virtaa. Ja kuitenkin, täällä oli turvassa, ajatteli Kaisa. Kyhmyrystyiset koivut vaaroissa, punakylkiset männyt, matala vaivaiskoivu jängissä hillankukkien keskellä - kaikki se tuntui jo tutulta. Tuntui kuin olisi aina ollut täällä, vaikka ensimmäistä kevättä eli.

Paatsjoen laakso yhdistää kolme maata
Kaiken kaikkiaan viihdyin Petsamossa niin valtavan hyvin, että olen jo tilannut lisää Kälkäjää kirjahyllyni aarteiksi. Kolmentoista kotimaisen valloitus alkoi siis kohdallani kerrassaan hienosti!

Summa summarum: Ja tuhat tuntoa liikkui heidän välillään, tuhat elämän vaatimusta, se ottaa ja antaa, teettää kaikenlaista. Ja he, naiset ovat etummaisina siinä tuulta vasten. Sydämeenkäyvä kuvaus Petsamon asuttamisesta, ihmiskohtaloista maan pohjoisilla äärillä.