bg

Free background from VintageMadeForYou

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Katja Kettu: Piippuhylly


Poika valehtelee. Siinä sätkyttää ja pelkää. Löytyi tuolta perunakellarista kalvakkaana kuin lantunitu, täinen vaateparseeli verisenä. Jalkaan on sidottu sotakoira, laukussa ei muuta kuin shakkinappulat ja riepuihin kääritty valkokultainen käyrä piippu. Mistä lie varastanut, litsauttanut kansankomissaaria takaraivoon ja ottanut. Mutta merkillisiä esineitä silti täällä, shakkilauta ja valkokultapiippu.
- Kolmekymmentäviisi, se vastaa kun kysyn ikää.

Katja Kettu: Piippuhylly
WSOY 2013
Päällys: Marjaana Virta

Jäämeren perukoilla, maailmansodan riehuessa ympärillä, elää mies, jonka piippuhyllyyn mahtuu koko maailma. Pietari Kutilan piippukokoelma kasvaa jylhäksi kertomukseksi vihan ja rakkauden voimista, ihmisistä jotka kaikkialla maailmassa ovat pohjimmiltaan samoja: yhtä alttiita rakastamaan, ja yhtä kykeneväisiä pahaan. 

Katja Ketun novellikokoelma vie Jäämeren rannalta Natsi-Saksaan, keisareiden Venäjälle, Afrikkaan ja Rioon. Henkilöiden toisiinsa lomittuvat tarinat kohtaavat kaukana pohjoisessa, koskettavat toisiaan ja erkanevat jälleen omille poluilleen.
He kulkevat paljain jaloin yön viilentämiä hiekkadyynejä pitkin paikkaan, jossa aavikkoravut asustavat. He riisuvat huntunsa ja alkavat kaivautua. Heidän kyntensä kuluvat juuriinsa, heidän polvensa hiertyvät verille, ennen kuin he ovat saaneet kuopan aikaiseksi. Sitten he asettuvat sinne kuin hautaan lepäämään ja makaavat siellä kunnes hiekka peittää heidät kuin lumi Pohjolan talvisin. Hiekka hilisee, tihkuu, juoksee kuin lumi tunturissa, muuten ei sitä voi kuvitella. Se peittää naiset syliinsä, hukuttaa heidät, reidet vatsa rinnat olkapäät, huulet silmäripset, kaiken se peittää.

Tarinautti lokikirjaan: Katja Ketun kirjoja on kehuttu, mutta tämä on ensimmäinen, johon olen rohjennut tarttua. Sain kirjan arvostelukappaleena ja varauduin rankkaan, jopa brutaaliin kirjaan, raadollisuuteen ja rehevään lihallisuuteen - siis sellaiseen kirjaan, joita yleensä huolella kartan. Kiinnostus kuitenkin kasvoi ennakkoluuloja suuremmaksi, joten haastoin itseni mukavuusalueeni suojaisasta satamasta ulos hyiselle pohjoisen merelle.

Kaikki odotukseni osoittautuivat tosiksi. Mikään hyvänmielenkirja Piippuhylly ei todellakaan ole: rajut tarinat kerrotaan estoitta, havainnollisesti ja lukijaa armahtamatta. Silti en kadu, että uskalsin. Eniten nautin kirjan kielestä, joka on todella taidokasta, omaleimaista ja vahvaa. Kerronnan imu on luja, tunnelma vaihtuu kivuttomasti taianomaisen maagisesta inhorealistiseen. Ja vaikka Ketun ihmiskohtalot ovat karuja, ei kirjasta jää lohduton olo. Näissä tarinoissa on jotain katharttista, ja luulenpa että tämä kirja on niitä, jonka jälkimaku kestää pitkään ja paranee vanhetessaan.


Olen suoperkeleitten kasvatti. Isäni oli maaorja, isoäitini parantaja. Nuorena elin hillittömästi, ryystin paloviinaa ja nain kiusallani naapurikylän riettaimman ritsan, ja tästä tuli luuska. Inhotuin vaimooni ja latkin kuin koira synnin kaivosta ja olin hukkua siihen. Onneksi Äitimme Neitsyt Maria näki, mitä Venäjä oli minussa menettämässä, ja henki tuli minuun kesken heinätöiden. Kolme vaskitorvista enkeliä laskeutui heinäkuhilaitten päälle.


Omaksi suosikkinovellikseni nousi kokeolman avaava Kristalliyö, jonka Ibrahimiin ja Sofiaan kiinnyin niin, että olisin mieluusti lukenut heistä pitemmästikin. Muita erityisen puhuttelevia tarinoita olivat eksoottinen Orjalaiva ja kotoisen pohjoinen Mulukukka.

Summa summarum: Kohtalo on sokea ja rivo änkkääjä, jolle ei pitäisi antaa valtaa. Siihen me pienet kuitenkin luotamme emmwkä näe kuinka se useimmiten tuntuu sohivan summittaisesti ja jotenkin vinoon. Tummasävyinen, vaikuttava tarinakokoelma ihmisyyden harmaalta vyöhykkeeltä, sodan ja rakkauden syvistä varjoista. 

P.S. Lopuksi on pakko kehaista kirjan kantta, joka ensikatsomalla oli synkkä ja ankea, mutta joka pikkuhiljaa katsellessa alkoi aueta ja karulla tavalla peräti miellyttää - niin kuin koko kirja. Kansi myös kuvaa täydellisesti kirjan tunnelmaa.


tiistai 26. maaliskuuta 2013

TTT: Pupukirjoja pääsiäiseen

Hip hei, ihan pian on pääsiäinen! Koska rakastan sekä pääsiäistä että lutuisia pupuja, päätin esitellä muutaman meidän perheessä tykätyn pupuaiheisen kirjan. Pääpaino on kuvakirjoissa, mutta jotain listasta löytyy myös aikuisille...

Mutta asiaan. Aloittakaamme Saksasta, jossa puput kuuluvat pääsiäiseen vielä tiiviimmin kuin meillä Suomessa. 

1. Max Bolliger & Józef Wilkoń: Hyppeli, Hoppeli ja Hippeli
Alkuteos: Stoppel, Poppel oder Hoppel?
Lasten Keskus 2000
Suomentanut UllaMari Kellomäki



Hippeli tapasi pienen ketun. Se piti ketusta kovasti ja sanoi. "Minä olen Hippeli, ollaanko ystäviä?"
"Kuinka voisin olla ystäväsi, kun en edes ole varma, oletko sinä Hippeli. Ties vaikka olisit Hyppeli tai Hoppeli!" kettu tokaisi.

Hyppeli, Hoppeli ja Hippeli ovat sisarukset, ja näöltään kuin kolme marjaa - edes äiti ei aina erota heitä toisistaan, muista metsän asukeista puhumattakaan. Viisas pupuäiti kuitenkin keksii keinon ja lähettää pikkupuput pienelle matkalle, jolla jokainen löytää "oman juttunsa" ja sitä kautta itsensä.  "Ja minulle kaikki ovat yhtä rakkaita", jänöemo selitti kaikille, jotka vain halusivat kuunnella. Lämmin ja viehättävä kuvakirja samanlaisuudesta, erilaisuudesta ja identiteetin merkityksestä.

Hyppeli huudahti: Kunpa minä pääsisin sinne, mistä aurinko nousee!"
"Minä tahtoisin päästä sinne, missä se on korkeimmillaan", Hoppeli tokaisi.
Mutta Hippeli juoksi koko päivän, kunnes saapui suuren järven rannalle.
Ensi kertaa elämässään se näki, kuinka ilta-aurinko hiljalleen vaipui taivaanrannan taa.


2. Philippa Leathers: Hui, sanoi pikku kani.
Alkuteos: The Black Rabbit
Lasten Keskus 2013
Suomentaja: Marketta Vaismaa


Kevään uutuuskirjoihin kuuluu suloinen tarina Pikku kanista, joka eräänä kirkkaana kevätpäivänä huomaa kauhukseen, että suuri Musta kani seisoo sen edessä - eikä siinä kyllin, se myös seuraa Pikku kania, vaikka hän kuinka koettaa pötkiä pakoon. Vain sysipimeässä metsässä Pikku kani on turvassa Mustalta kanilta - mutta siellä piileekin muita vaaroja... 


Tämä kirja on niitä harvoja, jotka jaksoivat yhtälailla kiinnostaa ja riemastuttaa kaikkia kolmea eri-ikäistä lastamme. Hassu ja jännittävä tarina saa veikeän ja viisaan lopun, kun Pikku kani huomaa, että Mustaa kania ei tarvitsekaan pelätä, vaan se onkin ystävä, josta on arvaamatonta hyötyä. 


 Pikku kani hymyili, ja ihan kuin Musta kani olisi hymyillyt sille takaisin. 
Käsi kädessä ne loikkivat yli niityn. 

3. Romaanien ystäville suosittelen yhtä ikisuosikeistani, Richard Adamsin klassikkoa Ruohometsän kansa (WSOY 1975).  Syntymävuonnani suomeksi ilmestynyt seikkailu lumoaa ja vie mennessään niin nuoret kuin aikuisetkin. Lukekaa ihmeessä, jos kirja ei vielä ole teille tuttu!



4. Pirkko Koskimies & Maija Lindgren: Pupu Tupuna seikkailee. SanomaMagazines 2012.


Pupu Tupuna ei ehkä esittelyjä kaipaa, mutta mainitsemattakaan häntä ei voi jättää! Rakastin Tupunaa jo leikki-iässä, ja nyt viihdyn lasteni kanssa hänen parissaan. Kukapa uskoisi, että tämä vekkuli seikkailija on jo yli 40-vuotias! 


Pupu Tupuna seikkailee on kätevä yhteispainos kirjoista Mihin menet Pupu Tupuna?, Utelias Pupu Tupuna ja Pupu Tupuna vauhdissa.


5. Matt Groening: Matkaopas helvettiin. Tammi 1994. 
Groeningin kulttimaineeseen kohonnut sarjakuva sopii vertaistueksi maailmantuskaan (tai kouluangstiin, työuupumukseen tms. riippuen siitä mihin helvettiin haluaa painua.)


6. Hannu Mäkelä & Kristiina Louhi: Jänis ja jänönapila. Otava 1989.
Kovan kotimaisen kaksikon herkkä runosatu huolettoman jänöpupun elämästä.


7. Susanna Gretz: Setä Jänönen auttaa. Kustannus-Mäkelä 1999.
Taavi-pupu ei pidä porkkanoista. Kiva kuvakirja vihannesten vihaajille.


8. Beatrix Potter: Petteri Kaniinin satumaailma. Otava 2012

Rakastetut klassikkosadut yksissä kansissa. Lämminhenkistä vanhan ajan tunnelmaa!


8. Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi.Weilin + Göös 1975

Paasilinnan rakastettu veijaritarina miehestä ja jäniksestä on ajaton ja aina yhtä mainio. (Vatasen rusakko ei kylläkään ole kovin pupu, mutta siitä huolimatta ansaitsee paikkansa pitkäkorvakirjallisuuden johtotähtien joukossa.)


9. Richard Scarry: Kani kuriton. Tammi 2012.

Tammen kultaisista kirjoista tutun kurittoman pikkukanin kepposet on nykyään saatavilla myös suurikokoisena kuvakirjana. Olen aina tykännyt Scarrysta, siispä tykkään myös tästä.

10. Anni Swan: Jänis Vemmelsäären seikkailut. Werner Söderström Osakeyhtiö 1954.

Ihana, hupsu Vemmelsääri ihastutti minua koulutyttönä. Aikuisiällä en ole näitä tullut lukeneeksi uudestaan... vielä!

Näin siis tänä tiistaina. Vielä ehtii kirjastoon tai kirjakauppaan hakemaan pääsiäisluettavaa... otan myös itse vastaan pupu-tai pääsiäisaiheisia kirjavinkkejä. 

Iloista, suloista pääsiäistä kaikille!

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Leena Valmu: Filius ja elinkaikkeuden arvoitus


Ferox odotti minua Suursuonen alkupäässä, kuten hänellä oli usein tapana. 
"Mites reissu?" kysyin. Ferox oli ollut isänsä mukana pitkällä työmatkalla. 
"Ei mitään erikoista", Ferox sanoi tyynesti. Yritin näyttää siltä kuin asia ei kiinnostaisi minua lainkaan.
"Vaikka muutama aika karmiva paikka..." Ferox jatkoi.
"Ai?"
"No on siellä munuaisessa aika outo meininki", Ferox aloitti ja silmissä alkoi kiiltää. Minä en halunnut myöntää, että halusin kuulla ihan jokaisen yksityiskohdan. "Ensin mennään ylös ja alas kaikenlaisia kanavia ja se oli kyllä ihan jees. Mutta sitten osa porukasta niinku häviää läpi sellaseen mestaan, jossa ei haise ollenkaan hyvälle."

Leena Valmu: Filius ja elinkaikkeuden arvoitus
WSOY 2013
Kuvitus: Lasse Rantanen

Filius on pieni verisolu, joka orvoksi jäätyään elää tätinsä, neiti Luduksen, kanssa Vasemmassa Kainalovaltimossa, käy koulua ja pelaa pespilaa (verisolujen kansallisurheilua, jossa koitetaan saada mahdollisimman monta vitamiinikiekkoa maaliin). Ystäviensä, valkosolu Alban ja punasolu Feroxin kanssa Filius elää siis aivan tavallista verisolun elämää, kunnes suuri imu tempaisee hänet ja joukon muita verisoluja salaperäiseen muovipussiin - ja sitä kautta aivan vieraaseen elinkaikkeuteen, jossa on sekä samanlaista että erilaista kuin kotona. Ja oudointa on, että kaikkialla on kovin autiota. Mitä on tapahtunut suoniston asukkaille - Filiuksesta puhumattakaan? 


Saadakseen selville, mistä oikein on kyse, Filius lähtee etsimään Mater Maximusta, viisasta solujen kantaäitiä, joka ehkä pystyy selvittämään kaiken. Matka halki elimistön on pitkä ja vaiherikas, mutta lopulta Filius löytää perille luuytimeen, ja saa kuulla hämmästyttävän seikan: elinkaikkeus, johon hän on joutunut, kuuluu leukemiaa sairastavalle ihmislapselle - ja koska Filius on kantasolu, hänen tehtävänsä on pelastaa lapsen henki.

Biokemian dosentti Leena Valmu on kirjoittanut seikkailu- ja huumoripitoisen tietopaketin ihmiskehon pienistä ihmeistä, verisolujen tehtävistä ja elimistön toiminnasta. Tarinan rinnalla kirjassa on lukuisia tietoiskusivuja, jossa lyhyesti ja ytimekkäästi esitellään tarinassa mainitut "henkilöt" ja "paikat" eli solut ja elimet.  


Tarinautti lokikirjaan: Olen aina ollut kiinnostunut lääketieteestä ja ihmiskehon ihmeistä. Kun tyttärellä kaiken kukkuraksi on käynnissä aiheeseen liittyvä kyselykausi, tämä kirja lähti ilman muuta kirjastosta matkaan. Tyttö nauttikin tarinan kuuntelemisesta ja minä sen lukemisesta, vaikka lievää informaatioähkyä välillä koimmekin. Vähemmän olisi ehkä ollut enemmän, mutta hyvä näinkin. Tässä on samaa viehätystä kuin Olipa kerran elämä -piirrossarjassa, jota lapsuudessani fanitin. Tytär ja minä pidimme myös Valmun humoristisesta otteesta, sekä Lasse Rantasen ilmeikkäistä kuvista.



Mietin hermosolun edellisiä sanoja. Tiedonkulku ei onnistunut eri elimistöjen välillä. 
"Eikö siis ole mitään keinoa viestiä elimistöstä toiseen?" kysyin epätoivoisena.
"On", vastasi hermosolu tylsän kuuloisesti ja täysin vastoin minun odotuksiani. Mitä ihmettä tämä oikein tarkoitti?
"Miten?" sain vaivoin kysyttyä. 
"Valitettavan vanhanaikaisesti", hermosolu aloitti aivan kuin ei olisi halunnut puhuakaan asiasta. "Täytyy lähettää viruspostia."


"Millä viruksella haluat viestisi lähettää?" kysyi solu, jolle ojensin kirjoittamani viestin. Mitä ihmettä minun tuli tähän vastata?
"Mikä on paras tapa?"
"Kyllä flunssavirus on aika näppärä", solu vastasi. 


Summa summarum: "Mutta mitä ihmettä minä voin täällä tehdä?" puuskahdin. "En minä osaa kuljettaa happea enkä tappaa bakteereja!" "Mutta sinä olet juuri se kaikkein toivotuin solu", kantaäiti vastasi. 
Olipa kerran verisolu. Oppitunti ihmisen biologiasta kiehtovan tarinan muodossa.


perjantai 22. maaliskuuta 2013

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater (eli Helmiä sioille)


- Sinä siis voisit yhä väitellä Eliotin puolesta? 
- Voisin. Ellen saa mitään muuta selvitetyksi tänään, tulkoon ainakin tämä asia selväksi: se mitä Eliot tekee on oikein. Se mitä hän tekee on kaunista. Minä vain en ole kyllin vahva ja kyllin hyvä olemaan enää hänen rinnallaan. Vika on minun.
Tuskaisen hämmentynyt ja sitten avuton ilme levisi senaattorin kasvoille. - Sano minulle edes yksikin hyvä asia niistä ihmisistä joita Eliot auttaa.
- En voi.
- Niin minä arvelinkin.
- Se on salaisuus, Sylvia sanoi puhumaan pakotettuna mutta toivoi että keskustelu asiasta päättyy siihen. Käsittämättä lainkaan kuinka armoton oli senaattori jatkoi ahdisteluaan. - Sinä olet nyt ystävien seurassa - jospa kertoisit meille mikä se suuri salaisuus on.
- Salaisuus on se että he ovat ihmisiä, Sylvia sanoi.

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater eli Helmiä sioille
Tammi 1972
Alkuteos: God Bless You, Mr. Rosewater or Pearls Befor Swine, 1965

Eliot Rosewater on hävyttömän rikas, menestyneen sukunsa suuren omaisuuden perijä jonka hallussa on yllin kyllin sekä rahaa että valtaa. Sukulaisten kauhuksi Eliot ei kuitenkaan suostu tyytymään kohtaloonsa, vaan ottaa tehtäväkseen auttaa ja rakastaa niitä, joita kukaan muu ei rakasta: tarpeettomia ja hyödyttömiä, epäonnistuneita ja heikkoja.

Nuori lakimiesnilkki Norman Mushari näkee tilanteessa mahdollisuuden hyötyä. Hän päättää hankkia todisteita, että Eliot on hullu. Mutta onko Eliot hullu, vai pyhimys - vai hullu pyhimys? Oli miten oli, kaupungin  luuserit palvovat auttajaansa, joka antaa heille kaiken mitä he tarvitsevat: rakkautta ja rahaa.

- Ehkä teistä on vitsikästä levitellä julisteita sellaisten ihmisten kustannuksella jotka aikovat tehdä itsemurhan.
- Aiotteko te?
- Entä jos aikoisinkin?
- Minä en ainakaan kertoisi teille niistä ihastuttavista asioista joiden vuoksi minusta kannattaa elää. 
- Mitä te sitten tekisitte? 
- Pyytäisin teitä mainitsemaan pohjahinnan josta suostutte elämään vielä viikon.
Hiljaisuus.
- Kuulitteko mitä sanoin?
- Kuulin.
- Ellette ole aikeissa tappaa itseänne, pyytäisin teitä sulkemaan puhelimen. Joku muu voi yrittää soittaa.
- Te taidatte olla hullu.
- Tehän tässä haluatte tappaa itsenne. 


Eliotin isä, senaattori Rosewater on syvästi pettynyt poikaansa. Sylvia-vaimo taas rakastaa ja ihailee miestään, mutta elämä hullun pyhimyksen rinnalla on hänelle liikaa: hän saa hermoromahduksen ja polttaa poroksi paloaseman, josta on Eliotin mission myötä tullut heidän kotinsa. Lääkärin määräyksestä Sylvian on vastedes pysyttävä erossa Eliotista, jota yhä rakastaa yhtä kiihkeästi kuin Eliot häntä.


Kurt Vonnegutin terävä kynä uppoaa suoraan kapitalismin ja ihmisen ahneuden ytimeen. Eriarvoisuus, omahyväisyys ja koko yhteiskunnan arvoperusta saavat kyytiä tässä hirtehisessä tarinassa.

"Kertokaa minulle, tohtori - kertokaa kaikkein pahin. Mihin Eliot kohdistaa seksuaalisen energiansa?"
"Utopiaan", hän sanoi. 


Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli ensimmäinen Vonnegutini. Pidin ja en pitänyt siitä: se ärsytti, häiritsi, hämmensi ja rasitti - ja samalla riemastutti, pisti mietteliääksi ja herkisti. Varsinkin Sylvian sisäinen kamppailu omantuntonsa kanssa tuli lähelle ja kosketti. Vonnegut kuvaa tätä ristiriitaa nerokkaasti. Sylvian lääkäri pohdiskelee omaa "onnistumistaan" potilaan parantamisessa näin:

Minusta ei tuntunut järkevältä --- vapauttaa rouva Z:n äänekästä omaatuntoa. En myöskään voinut pitää tyydyttävänä ratkaisuna hänen päästämistään sairaalasta sydämettömänä kuin Ilse Koch. Asetin siis hoitotoimenpiteideni päämääräksi pitää hänen omatuntonsa vangittuna mutta raottaa vankityrmän luukkua juuri sen verran, että vangin parkuna olisi hyvin heikosti kuultavissa. Yrityksen ja erehdyksen kautta kemoterapiaa ja sähkösokkia käyttäen onnistuin tässä. En ollut ylpeä, sillä olin rauhoittanut syvästi tuntevan naisen tekemällä hänestä pinnallisen.  Olin padonnut maanalaiset virrat jotka yhdistivät hänet Atlanttiin, Tyyneenmereen ja Intian valtamereen ja saanut aikaan sen että hän tyytyi olemaan metrin levyinen ja kymmenen sentin syvyinen kloorattu ja siniseksi maalattu kahluulammikko.
Mikä lääkäri!
Mikä hoitotapa!

Kaiken kaikkiaan Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater oli haastava ja palkitseva lukuelämys. Tämä ei missään nimessä jää viimeiseksi Vonnegutikseni. (Jos joku osaa ja haluaa suositella, ei muuta kuin kommenttia kehiin.)

 Summa summarum:





torstai 21. maaliskuuta 2013

Villin sään kirja. Tekemistä sateeseen, tuuleen ja tuiskuun


Jo Schofield & Fiona Danks: Villin sään kirja. Tekemistä sateeseen, tuuleen ja tuiskuun
Lasten Keskus 2013
Alkuteos: The Wild Weather Book
Suomentanut: Maisa Tonteri

Sateiset, tuuliset, jäiset ja lumiset päivät on totuttu niputtamaan "huonoksi sääksi." Villin sään kirja rohkenee väittää, että tämä on huutava vääryys: vain ripaus mielikuvitusta, ja juuri ne ns. huonot säät voivatkin paljastua kaikista parhaiksi. Sateella voi harrastaa mutamaalausta ja rakentaa mutalinnoja, viedä kylpylelut retkelle, tai pelata "ei saa koskea kuivaa maata"-leikkiä. Tuulisena päivänä voi tehdä tuuliviirin, talvella lumiotuksia ja pakkasella jääkoristeita puihin.



Jokaiselle säätyypille on oma osionsa, josta on helppo etsiä ideoita sopivan sään varalle. Kirja jakaa tehtävät kolmeen vaikeusasteeseen, ja runsaista kuvista saa inspiraatiota oman mielikuvituksen tueksi. Johdannossa annetaan myös yleisiä ohjeita, miten kannattaa varustautua (ja asennoitua!) villin sään seikkailuihin ulkona.


Tarinautti lokikirjaan: Kolmen pienen lapsen äitinä tartuin tähän kirjaan kuin se kuuluisa sika limppuun. Kun sää on kaikkea muuta kuin aurinkoinen, ei aina tunnu niin hauskalta lähteä ulos. Villin sään kirja siis tuli kuin tilauksesta - ja se myös piti, mitä lupasi. Yksityiskohtaisten ohjeiden sijasta kirja on parhaimmillaan ideasampona, jonka pohjalta voi päästää luovuutensa valloilleen. Varoituksen sananen: saattaa käydä niinkin, että lapset jo mankuvat sisään, mutta äiti ja /tai isä ei vielä malttaisi lopettaa! ;D

Suosittelen villin sään kirjaa paitsi "lapsellisille", myös niille jotka kaipaavat jotain itsetehtyä kivaa talvisen puutarhan koristeeksi. Esim. jäätaideteoksista saa ilmaista ja persoonallista ympäristötaidetta sangen vähällä vaivalla.


Summa summarum: Grovel and ice and all things nice.Takuuhauskaa lapsille, ylimääräinen pyykkipäivä emolle ;)

P.S. Koska kyseessä on tietokirja, osallistun tällä myös kansankynttilähaasteeseen. Kuten säännöissä määrätään, harrastekirjalla osallistuminen vaatii kirjan mukaan toteutuneen projektin. Alla todistusaineistoa meidän projektistamme: kirjan inspiroimia jäähisiä ja muita outoja otuksia oli koko perheen mielestä todella hauska tehdä!



tiistai 19. maaliskuuta 2013

Gavin Pretor-Pinney: Pilvibongarin opas

Usein unohdetaan, että ilmakehä alkaa jalkojen juuresta: me kävelemme ilmameren pohjassa kuin äyriäiset meressä. Pilvibongarit katsovat ilmameren virtauksissa kiitäviä lintuja ja ihmisäyriäisiä, jotka liikkuvat lentokoneiksi kutsutuissa taivaan sukellusveneissä. Epäilemättä pilvet, joiden pohjasta valuu lonkeromaisia sadejuovahaituvia (virga), ovat taivaan meduusoja.

Gavin Pretor-Pinney: Pilvibongarin opas
Alkuteos: The Cloudspotter's Guide: The Science, History, and Culture of Clouds, 2006
Atena Kustannus, 2012
Suomentanut: Ulla Lempinen

Mistä tietää, onko huomenna pouta? Mistä tulee sanonta "olla yhdeksännessä pilvessä?" Miltä tuntuu pudota ukkospilven läpi? Kuulutko niihin, joiden mielestä pilvivitaivas on tylsä ja masentava? Ei taatusti ole,kun vain opit katsomaan maailmaa pilvibongarin silmin.

Pilvenpalvontaseuran (The Cloud Appreaciation Society) perustaja Gavin Pretor-Pinney tuntee pilvet kuin omat taskunsa - eikä siinä kaikki, hän osaa myös kertoa niistä innostavasti, helppotajuisesti ja hauskasti. Taivastietouden ja pilventarkkailuvinkkien lisäksi kirja tarjoaa rautaisannoksen pilvien kulttuurihistoriaa renessanssimaalareista ja haikurunoudesta Kolmannen asteen yhteyteen.

Himokas pilvi ahdistelee papitarta, jolla ilmeestä päätellen ei ole mitään sitä vastaan.
(Correggion näkemys Juppiterista ja Iosta)


Vaikka pilvet ovat ohimeneviä ja oikukkaita kuin nainen, niissä on myös yllättävän paljon voimaa. Esimerkiksi keskikokoinen poutapilvi painaa saman verran kuin 80 norsua, ja ukkospilvi voi kasvaa korkeammaksi kuin Mt. Everest. Pilvien pohdiskelu ei olekaan aivan niin tyhjänpäiväistä -eikä aina edes harmitonta- puuhaa, kuin äkkinäinen voisi luulla. Ehkä tulevaisuudessa maanjäristykset voidaan ennustaa pilvien avulla? (Jotkut väittävät pystyvänsä siihen jo nyt.) Toisenlaista skenaariota edustaa presidentti Clintonin kaudella USA:ssa laadittu raportti Sään omistaminen 2025. Raportti visioi pelottavan seikkaperäisesti, kuinka reilun kymmenen vuoden kuluttua sääilmiöt on voitu valjastaa aseeksi. (Asiasta on ollut huolissaan mm. säänmuokkauksen pioneerin Bernrad Vonnegutin isoveli Kurt, jonka maailmanloppuromaani Kissan kehto maalaa jokseenkin lohduttoman kuvan ilmakehän käpälöinnin seurauksista.)

Tarinautti lokikirjaan: "Kuka osaa luontoa lukea, sen viestit sanoiksi pukea?* Pilvibongari osaa, ja tämän kirjan ansiosta hieman myös minä. Oli aivan valtavan inspiroivaa tutustua pilvien saloihin, ja pelkäämäni "hiukkasfysiikkakaan" ei ollut lainkaan liian vaikeaselkoista edes minun epätieteellisille aivoilleni. Välillä pilvien syntymekanismien tajuaminen vaati hieman keskittymistä, mutta opettajan hauskuuden ja taitavuuden tähden ei kirjaa lukiessa kertaakaan tullut veren maku suuhun.

Taivas rastaanrinnalla.  Perukaa se huominen huviretki ja menkää vaikka museoon.


Oikeastaan ainut pitkä miinus, jonka voin kirjalle antaa, tulee sen kuvista. Suttuiset mustavalkokuvat eivät ole järin havainnollisia, eivätkä millään muotoa tee oikeutta aiheelleen. Kuvien laatu ei toki ole kirjailijan vika, vaan epäilemättä kustannuskysymys. (Sitäpaitsi kuvien tason myötä olisi noussut myös kirjan hinta, jossa tapauksessa en olisi voinut sitä ostaa.) Onneksi on netti, jossa vietinkin monta iltaa pilvilinnoja "lukien". Se kannattaakin ehdottomasti tehdä: surffauksen myötä oppaan antama elämys kohosi kerrassaan uudelle tasolle. Käykää vaikka pilvenpalvojien galleriassa taivaallista tilataidetta ihailemassa ja ahaa-elämyksiä kokemassa.

Tämä on mantelinmuotoinen hahtuvapilvi...

... ja tämä on Salvador Dalin maalaus. 

Summa summarum: Me tiedämme, että pilvet kuuluvat kaikille unelmoijille ja että pilvien tukiskelu ravitsee sielua. Todellakin: ken pohtii pilvissä havaitsemiaan hahmoja, säästää paljon psykoanalyysilaskuissaan. (Pilvenpalvontaseuran manifesti). Pilvibongarin opas laajentaa tajunnan ylemmälle tietoisuuden tasolle...ainakin stratosfääriin asti. (Tosin tämän kirjan luettuani katu-uskottavuuteni on ollut vaarassa, kun jämähdän kadunkulmiin ja liikennevaloihin kaula kenossa taivaita töllistellen.)


P.S. Pilvenpalvonnasta innostuneiden iloksi samalta tekijältä on julkaistu myös taskuopas, jonka avulla "lajinmääritys" käy kätevästi. Tämän kun vielä saisin omaksi, niin iloni olisi suurta!

P.S. Täten sain tienattua kuudennen pisteen Kansankynttiläin kokoontumisajoissa. Nyt on sitten taskulamppu hankittu ja kategoria "Luonnontieteet" vallattu!

(* Sitaatti musikaalista Myrskyluodon Maija)

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi laulua


Talvisin tuntui kuin kaikki valo olisi kadonnut, ja sen myötä myös Äänen vanhemmat: puro vaikeni ja valo katosi. Mutta toisin oli kesäisin. Silloin auringon valoa riitti kaikkialle niin, että rotkon yllekin levittäytyi kuin vaalea, joskus puhtaansininen katto. Äänen koti muuttui teltaksi, jossa oli kevyt olla ja hengittää. Ylös valoon katsoessaan Ääni tunsi silloin outoa kaipausta, joka ajan myötä vain kasvoi.

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi laulua
Kustannusosakeyhtiö Paasilinna, 2013
Kuvittanut: Marika Maijala

Syvällä rotkon pohjalla asuu Ääni, aivan yksin. Mutta eräänä päivänä Ääni ymmärtää, että sen ei ole hyvä olla yksin. Se lähtee katsomaan maailmaa, josta haaveilee löytävänsä Laulun. Matkallaan se tutustuu Korppiin, jonka käsitys elämän tarkoituksesta on hieman toinen kuin Äänellä. Yhdessä kaverukset kuitenkin lähtevät pelastamaan Laulua, joka on joutunut Pimeyden vangiksi.


Korppi oli toiminut jopa tonttujen lentotaksina ja kyydinnyt öisin salaa myös menninkäisiä.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli herätelaina lastenosaston uutuushyllystä. En tainnut edes lukea takakantta, lainapäätökseen riittivät kaunis kansi sekä kirjan ja tekijöiden nimet. Kirjan on kuvittanut Marika Maijala, jonka tyylistä pidän kovasti. Hannu Mäkelä puolestaan on kotimaisen lastenkirjallisuuden grand old man, jota jostain kumman syystä en koskaan ole lukenut, ja jo pitkään olen aikonut korjata asian.

Kirjassa ilman muuta parasta olivat kuvat. Maijalan tyyli on kaikessa simppeliydessään ilmaisuvoimaista ja herkkää.  Mustavalkoiset kuvat aivan huokuivat tunnelmaa ja sopivat hienosti tarinan vireeseen. 

Vuoren laella riitti kalliota, mutta notkossa vähän taaempana kasvoi ikimetsää, joka humisi ja huokui. Äänen teki heti mieli alkaa laulaa mukana, mutta vaikka se kuinka yritti, se ei saanut toistetuksi tuulen ja puitten puheita.
Ääni päätti olla murehtimatta sitä. Niiden kielen se ehtisi oppia vielä. Kiirettä ei ollut, eihän? Tämä maailma ei enää katoaisi mihinkään? Lopultakin se oli jossain muualla kuin rotkossaan.


Pimeässä Pimeyttä olisi ollut vaikea nähdä, mutta salamoiden valossa sen jylhät ääriviivat piirtyivät kyllä tajuntaan.

Itse tarina sen sijaan jäi pettymyksekseni tasolle "ihan kiva". Varsinaista vikaa en kirjasta löydä, ellei vika ollut minussa - niin kuin luultavasti olikin: taisin yksinkertaisesti odottaa liikaa. Hieno idea ja nimi veivät ajatukset Pikku Prinssiin, ja kieltämättä kirjassa jotain pikkuprinssimäistä olikin. Mutta silti en missään vaiheessa oikein päässyt tarinaan sisään. Oli kirjalla toki myös hetkensä, vaikka kokonaisuus jäi vähän pliisuksi. Kirjan hahmoista paras oli korppi, joka toi tarinaan actionia, huumoria ja säröä. 

Korppi oli ajatunut mukaan monenlaisiin puuhiin, joista on parempi olla puhumatta. Myös palveluammatteihin se oli perehtynyt, vaikka oli töykeydestään tunnettu, tai ehkä juuri siksi.

Minulla on vahva tunne, että tämä ei taida olla läheskään parasta Mäkelää. Pidän miehen siis visusti lukulistallani ja otan revanssin vaikkapa Herra Huun parissa.Tähän kirjaankin kannattaa tutustua, voihan olla että se aukeaa muille paremmin kuin minulle. 

Summa summarum: Siinä oli hänen tehtävänsä, tämä oli äkkiä täysin selvää. Laulu piti nyt löytää taas, sillä yksin ei Ääni halunnut enää olla. Yksin Ääni oli pelkkä ääni, mutta jos Laulu löytyisi, saataisi yhdessä aikaan mitä vain. 
Filosofinen satu elämän tarkoituksesta ja ystävällisyyden mahdista.


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Grace McCleen: Ihana maa


Isä jatkoi puhumista. Menin yhä syvemmälle tuleen. Kuin olisin ollut ihanasti kuollut tai unessa. Kasvojani alkoi pistellä, mutten perääntynyt. Tältä tuntuu tähdestä, minä ajattelin, ja mitä muuta tähdet ovat kuin tulipesiä, jotka syövyttävät itseään ja vajoavat sitten sisäänpäin, ja muuttuvat yhtä punaisemmiksi ja kylmemmiksi ja kylmemmiksi, kunnes jäljellä ei ole muuta kuin kasa harmaata tuhkaa?

Grace McCleen: Ihana maa
Otava 2013
Alkuteos: THe Land of Decoration
Suomentanut: Marianna Kurtto

10-vuotias Judith ja hänen isänsä elävät viimeisiä aikoja. Harmageddon on tulossa, ja jotta mahdollisimman moni voisi pelastua Jumalan vihalta, kulkevat Judith ja hänen isänsä saarnaamassa lopunajan sanomaa ovelta ovelle. Koulussa Judithin erilaisuus on myös tiedossa, ja Judith joutuu luokkatoverinsa Neilin silmätikuksi. 
Yksinäisen tytön paras lohtu löytyy hänen omasta huoneestaan: siellä on Ihana maa, jonka hän on itse askarrellut. Eikä se tule ikinä valmiiksi, sillä maailma on täynnä karkkipapereita ja pullonkorkkeja sun muuta, mistä voi luoda vaikka satenkaaren taivaalle tai luistelijoita lampeen. 

Kun Neil uhkaa antaa Judithille vessapesun, tyttö toivoo hädissään lunta, jottei hänen tarvitsisi mennä kouluun. Näin alkaa tapahtumasarja, joka alussa on makea mutta jonka jälkimaku on karvas: Judith huomaa pystyvänsä tekemään ihmeitä Ihanan maansa avulla. Mitä tahansa hän tekee omalle maailmalleen, tapahtuu myös oikeasti. Ensin Judith käyttää voimaansa toisten auttamiseen, mutta koulukiusaamisen pahetessa kasvaa kiusaus käyttää kykyä Neiliä vastaan. Silmä silmästä, hammas hampaasta... mutta voimaa on vaikeampi hallita kuin Judith aavistaa, ja pian hän huomaa tilanteen alkaneen luisua käsistä.

Ihmeitten ei tarvitse olla suuria, ja ne voivat tapahtua mitä epätodennäköisimmissä paikoissa. Joskus ne ovat niin pieniä, että ihmiset eivät huomaa niitä. Joskus ihmeet ovat ujoja. Ne asettuvat silmäripsille. Ne odottavat että ne huomataan, ja sulavat sitten pois.


Tarinautti lokikirjaan: Ihana maa on kirja, jota en varmasti olisi lukenut ilman bloggarikollegoiden kehuja. Kirjassa ei etukäteen sytyttänyt juuri mikään: ei aihe, ei kansi eikä oikein edes kirjan nimi. Blogisavujen ansiosta päätin kuitenkin tarttua kirjaan. Tein sen pelolla, sillä olin saanut päähäni, että kirja olisi raskassoutuinen ja kenties peräti tylsä. Ilokseni havaitsin pian, että ennakkoluuloni joutivat roskiin. Tarina imaisi mukaan heti alussa, lyhyitä lukuja oli helppo lukea, ja tylsistymisen sijasta huomasin ahmivani aina vain "vielä yhden luvun".
 Ehkä koska ihmeet saavat alkunsa satunnaisesta roinasta. Mitä satunnaisemmasta, sen suurempi ihme.

Pelkäsin myös vähän, että kirja edustaisi ns. misery litiä. Sekin pelko osoittautui aiheettomaksi: vaikka Judithin elämä oli kaikkea muuta kuin kadehdittavaa ja tapahtumien yllä leijui painostava tunnelma, kurjuudella ei mässäilty, eikä Judith ole passiivinen olosuhteiden uhri, vaan aktiivinen toimija, joka pyrkii parantamaan tilannetta omilla tavoillaan. Minulle kirja olikin tutkielma ulkoisen ja sisäisen maailman suhteesta, valinnoista ja voiman (väärin)käytöstä.

Ihana maa siis yllätti minut kerrassaan positiivisesti: ahdistavan uskonlahkolapsuuskuvauksen sijasta (tai no, lisäksi) sain väkevän ja mieleenjäävän lukuelämyksen. Loppu jätti ehkä hieman toivomisen varaa, mutta kokonaisuutena tarina toimi. Kirja jäi myös mietityttämään, tavalla joka saa minut uumoilemaan että vielä palaan tämän kirjan pariin (ja se on minulta paljon sanottu, kun yleensä olen niin laiska santsaamaan kirjoja).


Lopuksi minä sanoin: "Me tarvitsemme ihmisiä", ja muotoilin kasvoja ja käsiä, huulia, hampaita ja kieliä. Puin ihmiset ja laitoin niille peruukit ja hengitin ilmaa niiden keuhkoihin.
Ja minä katsoin ihmisiä ja minä katsoin eläimiä ja minä katsoin maata. Ja minä näin, että ne olivat hyvät.


Summa summarum: Jumala sanoi: "Tieni ovat tutkimattomat." Minä sanoin: "On kätevää olla tutkimaton, vai mitä?" Mukaansatempaava, koskettava tarina lapsen yksinäisyydestä, syyllisyydestä ja vuorien siirtämisestä.

P.S. Ihana maa on jo löytänyt lukijoita ilahduttavan runsaasti. Hannaa puhutteli sattuva (ja satuttava) yksinäisen lapsen kuvaus. Lukuneuvoja ja Maria panivat merkille saman kuin minä, eli lukijaystävälliset lyhyet luvut. Katjalle kirja ei ollut täydellinen, mutta silti koskettava ja kaikesta huolimatta jopa valoisa tarina. Anneli löysi kirjasta sekä huikeaa kauneutta että pitkästyttävää arkisuutta. Katri nautti joka hetkestä, hänelle Ihana maa oli kuukauden helmi. Ja Susa antoi kirjalle täydet viisi tähteä.